Assanoff pisti sisään kätensä ovenrakosesta, tarttui käteen, joka hänelle ojennettiin, ja vastasi:
"Olen. Miksen sitten olisi täällä? Olenko minä mikään aasi?"
Umm Djehan veti upseerin sisään ja sulki oven yhtä meluttomasti kuin oli sen avannutkin. Sitten hän astui vieraansa edellä nopeasti talon keskipihan yli ja sieltä hänen kanssaan pääsaliin. Siellä oli sohvia pitkin seiniä, muutamia tuoleja ja pöytä, jolla paloi lamppu.
Umm Djehan kääntyi upseeriin päin ja katsoi häntä niin julkeasti silmiin, että mies vaistomaisesti astui askelen taaksepäin, ja katseli tyttöä hämmästyen. Tämä oli riisunut tanssijatarpukunsa ja oli nyt ulkoasultaan kuin dagestanilainen aatelisnainen, vyössään pari pistoolia ja puukko. Oliko sattuma vai tarkoitus, mutta hänen kätensä tavoitti kerran asetta. Käskevin ilmein hän osoitti Assanoffille istuimen ja istuutui itse muutamien askelien päässä olevalle sohvalle. Hän piteli kädessään rukousnauhaa, jolla ensi kertaa häneen persoonallisesti tarinassamme tutustuessamme oli suorittanut istiharan menot. Seuraavan kertomuksen aikana hän useasti hypisteli korallihelmiä ja antoi niiden liukua edestakaisin sormissaan.
"Ole tervetullut, Murad! Jo neljä vuotta olen lakkaamatta kysynyt rukousnauhaltani, näenkö sinua enää. Tänään se on vastannut myöntävästi. Sentähden tulin kuvernöörin juhlaan, ja sinä olit siellä!"
"Kun sinä otat minut vastaan tällä tavalla, niin en oikein tiedä mitä täällä teen."
"Sen tulet pian ymmärtämään, tätini poika."
"Mitä tämä oikeastaan merkitsee?"
"Olin neljän vuoden vanha ja sinä kahdentoista, sen muistan vielä, vaikka sinä olet unohtanut! Oi, veriveljeni, henkisukulaiseni", huudahti hän äkkiä intohimoisesti ja ojensi nuorta miestä kohti värisevät kätensä, "etkö sinä näekään unissasi aul’iamme, kyläämme, taivaan sineen suoraan kohoavalla vuorenhuipulla ja pilviä syvällä alla puiden ja kivien peittämissä laaksoissa? Etkö näe sitä pesää, josta polveudumme, korkealla yläpuolella tasankojen, yläpuolella tavallisten vuorien, yläpuolella orjamaisten ihmisten, kotkanpesien välissä, Jumalan vapaassa ilmassa? Sinä et näe niitä enää, suojamuurejamme, tornejamme rotkojemme äyräillä, linnoituksiamme, jotka penkereittäin kohoavat toinen toisensa yläpuolelle, kaikkia noita uskollisia vartijoita, jotka luukuista ahnaasti tähyilevät kaukaista vihollista? Ja tasaisia kattoja, joilla kesäisin nukuimme, ahtaita katuja, Kassim Beyn taloa omaamme vastapäätä ja Arslan Beyn majaa sen edessä ja Selimiä ja Muridia, leikkitovereitasi, jotka ovat veriinsä kuolleet, ja minun tovereitani Aishaa, Lulua, Periä, pikku Subeidea, jota hänen äitinsä vielä kantoi käsivarrellaan? Niin, kurja pelkuri! Sotamiehet syöksivät heidät kaikki liekkeihin, ja aul paloi tuhaksi heidän päälleen!"
Assanoff alkoi tuntea tilansa erikoisen epämiellyttäväksi. Hänen otsallaan helmeili hikipisaroita. Koneellisesti hän pani kädet polvilleen ja piti niitä lujasti puristettuina, mutta ei sanonut sanaakaan. Umm Djehan jatkoi hillityllä äänellä: