"Et siis koskaan näe siitä yöstä unta? Panet maata ja nukahdat ja lojut kaiketi kuin laiska lihamöhkäle aamuun asti tai ehkäpä puolipäivään ajattelematta mitään! Ja lopulta ehkä teetkin siinä oikein! Sinun koko elämäsihän on vain kuolemaa! Et muistele mitään, et mitään mennyttä? Enosi, isäni, minun isäni — tiedäthän? Et, sinä et tiedä mitään! No, minä sanon sinulle: minun isäni siis, Elam Bey, hirtettiin puuhun karavaanipolun vasemmalle puolelle; sinun isäsi, minun setäni, naulattiin pistimellä kotioveensa. Sitä et kai enää muista? Tosin olit vasta kaksitoista-vuotias, mutta minä olin vain neljän vanha enkä ole siitä mitään unohtanut! Ei, en ole, en, sanon sinulle, en vähintäkään, en pienintäkään seikkaa. Erään sotilaan kuljettaessa minua ohitse roikkui enosi puussa niinkuin tuo takki tuolla seinällä takanasi roikkuu naulassa!"
Kylmät väreet kiitivät läpi Assanoffin luiden ja ytimien. Hän luuli tuntevansa isänsä ja enonsa sätkyttelevät jalat hartioillaan, mutta ei sanonut sanaakaan.
"Ja sitten", jatkoi Umm Djehan, "korjattiin sinut ja pari muuta nuorukaista, jotka sattumalta olivat pelastuneet tulelta ja miekalta. Sinut lähetettiin kadettikouluun Pietariin kasvatettavaksi, kuten sanotaan! Sinulta riistettiin muisti, sinulta riistettiin sydän, sinulta riistettiin usko eikä vaivauduttu sinulle antamaan uutta; mutta sen sijaan opetettiin sinut perusteellisesti juomaan, ja nyt sinut jälleen tavatessani sinulla on piirteet, jotka kohtuuttomuus on varhain kuihduttanut, sinisuoniset posket — mutta oletko mies? Et, vaan rahjus! Sen tiedät itsekin!"
Tällä tavoin tytön ja ennen kaikkea niiden kuvien, liiankin uskollisten, koristelemattomain ja todellisten kuvien lannistamana ja nöyryyttämänä, jotka tyttö oli loihtinut esiin, Assanoff koetti puolustautua.
"Olen kuitenkin jotakin oppinut", mutisi hän, "osaan sotilasammattini, eikä kukaan ole voinut syyttää minua pelkuriksi. En häpäise sukuani, minussa on kunnian synnynnäistä!"
"Kunnia? Sinussa!" huudahti Umm Djehan ihan villin raivon vallassa, "niin voit lörpötellä kaltaisillesi! Mutta älä luule, että voit minuun tehota niin korkealentoisilla sanoilla. Eikö minuakin ole kasvatettu ryssien seassa? Kunnia! Se merkitsee, että vaatii uskomaan, kun valehtelee, tahtoo käydä kunnon ihmisestä ollessaan lurjus, rehellisestä pelatessaan petollisesti. Jos sitten joutuu riitaan kaltaisensa narrin kanssa, niin taistelee hänen kanssaan kunnon miehenä ja saa siinä mahdollisesti surmansa, jos sattumalta kerran ei olekaan väärässä. Sitä nimitetään kunniaksi. Jos sinulla tosiaankin sitä on, tätini poika, niin voit pitää itseäsi täydellisenä eurooppalaisena, lurjuksena ja kavaltajana, ryövärinä ja murhaajana, jolla ei ole uskoa, vanhurskautta eikä Jumalaa, — sikana, joka on jokaisesta mahdollisesta humalasta juopunut ja rypee kaikissa paheiden likalätäköissä."
Tämän hyökkäyksen myrkyllisyys näytti Assanoffista kuohuvan yli rajojen, ja niin hän jälleen pääsi vähän pitämään puoliaan.
"Joka tahtoo todistaa liian paljon, ei todista mitään", sanoi hän kylmästi; "jättäkäämme riita, olkoon se oikeutettu tai ei. Joka tapauksessa on minut tehty sivistyneeksi ihmiseksi minulta sitä edeltäpäin kysymättä. Siksi olen tullut, ja sinä minun täytyy myös pysyä. Et voi minulle todistaa, että mitenkään teen huonosti, vaikka elänkin kuin toverini. Muuten — etten salaisi sinulta mitään — olen siihen kaikkeen kyllästynyt. En tiedä miksi, sillä minulta ei puutu mitään, ja kuitenkin minulta puuttuu kaikki. Jos minun varalleni on kuula valettu — niin tulkoon vain! Jos kuolen viinaan — olkoon menneeksi. Muuten minulla ei ole mitään toivomuksia… Niin, Umm Djehan, olen iloinen sinut nähdessäni. Mutta minkätähden et jäänyt kenraalittaren luo? Hänen kotinsa oli toki tätä parempi!"
"Senkin akka", vastasi tanssijatar vihoissaan ja halveksuen, "senkin akka, hän on ollut kyllin julkea monet kerrat, vieläpä minun läsnäollessani selittääkseen, että hän tahtoi korvata äitini! Hän on monesti ja yhä uudestaan läsnäollessani sanonut, että lesgit ovat vain villejä, ja kun eräänä päivänä vastasin, että vereni on puhtaampaa kuin hänen verensä, nauroi hän. Senkin akka, hän otti minua kerran käsipuolesta ja työnsi huoneesta ulos kuin palvelustytön, koska liian pienenä olin noussut nojatuoliin ulottuakseni heittämään alas hänen epäjumalankuvansa. Muuten tiedät varsin hyvin, että juuri hänen miehensä johti joukkoja vuoristokyläämme vastaan."
Hetken oli Umm Djehan vaiti. Sitten hän äkkiä huudahti: