"Odotin vain sitä aikaa, jolloin olisin kyllin vahva! Kuusi kuukautta vain lisää — ja minä olisin tappanut hänen molemmat tyttärensä!"
"Ilmeisesti et kaunistele liikaa", sanoi Assanoff nauraen. "Onneksi on tarkoituksesi havaittu ja ajoissa ajettu sinut tiehesi!"
Hän sanoi nämä sanat kevyesti, mikä oli ilmeisenä vastakohtana edelläolleeseen. Umm Djehan katseli häntä hetken tavuakaan kadottamatta, ojensi sitten kätensä sohvalle, otti tar'in, tataarilaisen mandoliinin, joka oli siellä sattumalta, ja alkoi sitä viritellä. Vähitellen, aivan kuin tarkoituksetta, hän alkoi soittaa ja laulaa. Hänen äänensä oli tavattoman suloinen ja erittäin vaikuttava. Ensin hän lauloi ihan hiljaa, niin että tuskin kuului. Aluksi oli kuulevinaan vain yksityisiä akordeja, vain säveleitä, joilla ikäänkuin ei ollut mitään sen enempää tarkoitusta. Mutta huomaamatta sukeutui näistä häälyvistä soinnuista määrätty sävelmä, niinkuin tiheästä usvasta muodostuu eteerinen haamu, joka vähitellen käy selvemmäksi ja lopulta on aivan ilmeinen. Vastustamattoman liikutuksen, jännittyneen odotuksen ja voimakkaiden muistojen valtaamana Assanoff kohotti päätään ja kuunteli. Niin, silminnähtävästi hän kuunteli korvillaan, koko mielellään, koko sydämellään, koko sielullaan.
Pian liittyi lauluun sanoja. Se oli lesgiläinen runo, juuri se laulu, jota heimon tyttäret useimmin ja mieluimmiten lauloivat Assanoffin ollessa lapsena. Tavaton vaikutus, valtava lumous, jonka sellainen laulu yleensä tekee ihmiseen, jos hän on vuoristolaisasukkaana kasvanut pienen piirin keskuudessa, on kyllin tunnettu; missä huvitukset ovat harvinaisia, tekee tällaisten muistaminen sitä valtavamman ja kestävämmän vaikutuksen mielikuvitukseen. Niinpä on sveitsiläisillä paimenhuhuilunsa ja skotlantilaisilla säkkipillin äänet. Assanoff tunsi olevansa samanlaisen voiman lumoissa.
Hänen syntymäseutunsa oli jotenkin lähellä Bakua, keskellä mitä harvinaisinta ja suurenmoisinta harjanneryhmää. Joukko äkkijyrkkiä vuorenhuippuja, joita eroittavat kauas toisistaan syvät laaksot, kohoaa kapealta perustalta yli lumirajan. Näiden jättiläishuippujen pienillä kalliotasoilla, joista etäämmällä ollen voisi vannoa, että vain kotkat voivat niillä pesiä, on kyliä, jotka ovat niihin asettuneet ja takertuneet kiinni miten parhaiten ovat voineet: nämä ovat niiden pelottavien miesten auleja, jotka eivät koskaan ole tunteneet muuta kuin taistelua, ryöstöä ja hävitystä. Siellä on lesgeillä, aina valppailla, milloin saaliinhimoisilla, milloin hyökkäystä vainuavilla, kauas näkevillä ja kaikkea valvovilla lesgeillä olinpaikkansa.
Umm Djehanin laulu loihti Assanoffin järkytettyyn sieluun muiston esi-isien vuoristokylästä mitä vaikuttavimman eloisaksi. Kaikki hän näki jälleen, kaikki, mitä oli unohtanut tai luullut unohtaneensa. Kaikki! Vahvasti varustetun ulkomuurin, rotkot, joiden kolkkoihin syvyyksiin hänen lapsensilmänsä oli hillittömän uteliaasti kurkistellut; kadun, auringonpolttamat tai lumenpeittämät pengermät, talot, kotinsa, kamarinsa, isänsä, äitinsä, sukulaisensa, ystävänsä, vihollisensa — ei ollut mitään, jota hän ei olisi jälleen nähnyt! Sanat, joita Umm Djehan lausui, loppusoinnut, joita hän punoi, iskivät häneen kuin kotkankynnet ja veivät hänet vuorenrotkoihin, äkkijyrkille poluille, missä hän usein pensaikkoon kätkeytyneenä vakoili venäläisten joukko-osastojen kulkua isälleen ilmoittaakseen. Lesgiläiset aatelispojat ovat nimittäin rohkeita ja kekseliäitä sotureita lapsuudestaan. Mahtava lumous täytti ulkopuolisesi sivistyneen raakalaisen sielun. Hänen käytöksensä oli eurooppalainen, hänen paheensa venäläisiä ja ranskalaisia; mutta hänen luonteensa syvä pohja, hänen vaistonsa, hänen ominaisuutensa, lahjansa ja hyveensä, kaikki olivat tataarilaisia, niinkuin paras osa hänen vertaan.
Kuinka kävi Muradin, Hassanin pojan, hänen keisarillisen majesteettinsa palveluksessa olevan insinööriupseerin, kadettikoulun entisen kasvatin, sen kokeissa palkinnon saaneen, kun hänen naisserkkunsa keskeyttämättä lauluaan ja tarilla soittamistaan nousi seisaalleen ja alkoi esittää hidasta, voimakastahtista tanssia yli huoneen lattian? Hän hypähti tuoliltaan, heittäytyi erääseen loukkoon maahan, painoi pään käsiinsä, jotka suonenvedontapaisesti upotti tukkaansa, ja seurasi kyynelten hämärtäessä silmiä tuskallisen intohimoisesti tanssin liikkeitä niinkuin oli tehnyt Furugh el Hösnetin luona, vain tavattoman paljon tuskallisemmin ja varmaan tavattoman paljon intohimoisemmin. Varmaa on myös, että Umm Djehan tanssi ihan toisin kuin opettajattarensa! Hänen askeleensa olivat ilmeikkäämpää, hänen liikkeensä, vaikka ne olivatkin pidättyvämpiä, vaikuttivat sitä enemmän. Se oli vuoristokylän tanssia, se oli sen laulua. Tytön koko persoonallisuudesta lähti kuin sähkövirta, joka kaikilta puolilta tunkeutui hänen sukulaiseensa. Yht’äkkiä hän lakkasi, keskeytti laulunsa, heitti soittimen patjoille ja kyyristyi Assanoffin viereen maahan. Sitten hän kiersi käsivartensa miehen kaulaan ja sanoi:
"Muistatko sitä?"
Nyyhkytys puistatti Assanoffia kiireestä kantapäähän, tuskanhuutoja tunkeutui hänen huuliltaan, hän kätki päänsä serkkunsa rintaa vasten ja polvien väliin. Säälittävä näky oli katsella isoa miestä niin tuskallisessa liikutuksessa.
"Ajattelet siis sitä?" jatkoi lesgitär. "Näethän millaisena olet minut jälleen tavannut. Olin eurooppalaisten piikana ja pakenin, olin muhamettilaisten piikana, ja he löivät minua. Minä juoksin metsään ja olin kuolla nälkään ja viluun. Nyt olen täällä, mutta tänne en jää… ymmärrät kai miksi… juuri sinä, sillä miksi olet tullut luokseni? Niin, sinä ymmärrät varsin hyvin! Minut tahdotaan myydä kaimakamille jonnekin Turkinmaalle. Peläten pahempaa ja ettei minua enää sillä kiusattaisi, olen suostunut. Minä olen sinun lihaasi, vertasi, pelasta minut! Ota minut luoksesi, enoni poika, rakkauteni, onneni, uskollinen sieluni, pelasta minut!"