Moreno tunsi, ettei hän saanut antaa kiihkon johtaa itseään harhaan. Hän keskeytti sentähden tämän pistotavan, miekkailijain kieltä käyttääksemme, ja etsi toisen hyökkäyskohdan.
"Nähkääs, hyvä neiti, te ette ole mikään jokapäiväinen henkilö, eikä teitä tarvitse kauan katsella lukeakseen piirteistänne koko sielunne. Rakastatteko Assanoffia?"
"En vähääkään."
Tytön silmistä loisti halveksumista. "Mitä siis tahdotte hänestä?"
"Miehen. Hän on akka, pelkuri, juopporatti. Hän uskoo kaikki mitä hänelle sanotaan, ja minä voin saada hänet mihin tahansa. Kuinka siis voisin rakastaa? Mutta hän on minun enoni poika, ainoa sukulainen, joka minulle on jäänyt. En voi enää sietää, että hän käyttäytyy ala-arvoisesti. Hänen on otettava minut luokseen, vaimokseen. Kenen kanssa menisin naimisiin, ellen hänen? Minä vieroitan hänet häpeällisestä elämäntavastaan, palvelen ja suojelen häntä, ja jos hän kaatuu, niin hän kaatuu urhona taistelussa kotinsa vihollisia vastaan, ja minä kostan hänen puolestaan."
Moreno oli melkoisesti ihmeissään. Hänellä oli sukulaisia Barcelonan vuoristossa, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt toimintatarmoltaan tämän siron tytön vertaista katalonialaista naista tai miestä. Jos hän olisi halunnut löytää Umm Djehanille sopivan vastineen, olisi hänen tarvinnut palata almogavarien aikoihin. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa etsiä niin kaukaa.
"Pyydän, hyvä neiti, älkää olko niin kiihdyksissä. Assanoff ei ole ansainnut, että puhuisitte hänestä sellaisella sävyllä. Hän on kunnon mies, ettekä voi johdattaa häntä harhateille."
"Kuka minua siitä estäisi?"
"Minä."
"Tekö?"