Osaksi hiekkaisesta, osaksi liejuisesta suokasveja työntävästä rannikosta alkain ulottui puolittain vedessä kasvava metsä loppumattomiin sisämaahan päin, pitkin leveän virran rantoja, jonka mutkikas juoksu oli täynnä kallioita, liejukasoja ja ajelehtivia puunrunkoja. Se oli Phasis, muinaisajan "kultainen virta", jota nykyjään nimitetään Rioniksi. Tämän rehevän kasvullisuuden keskessä menestyy erinomaisesti kuumetauti, jonka vallitessa kaikki liikuntakykyiset olennot kärsivät, samalla kun kasvikunta rehoittaa sitä paremmin. Kuumetauti on ottanut Aieteen ja auringonlasten valtikan ja hallitsee rajoittamattomana herrana. Talot, jotka on rakennettu keskelle seisovaa vettä, leikattujen puiden suurien runkojen väliin, ovat tulvain varalta yhdistetyt toisiinsa paaluilla ja jättiläismäisillä hirsiportailla. Raskaat, paanujen peittämät katot ulottavat kilpikonnanmuotoisia, tiiviitä tasojaan kauas ulos ja suojelevat siten, mikäli mahdollista, miltei simpukankuorilta näyttävien majojen ahtaita ikkunoita tiheiltä sadekuuroilta.
Morenoon näiden outojen olojen näkeminen vaikutti omituisesti. Laivalla tiedettiin, että hän oli venäläinen upseeri, ja sellaiseksi hänet ilmoitettiin maihinastuttuaankin. Niin sattui, että hän eräällä jotenkin leveällä kadulla, jossa hän neuvotonna harhaili, näki pitkäkasvuisen, oljenkarvaisen, leveänenäisen miehen tulevan luokseen, jonka toisiaan lähellä olevat silmät tuijottivat ilmaan ja jonka ylähuulta koristivat harvat ja piikkimäiset kissanviikset. Tämä nuori mies ei ollut kaunis, mutta reipas ja voimakas ja ulkonäöltään avomielinen ja ystävällinen. Hänellä oli yllään insinöörijoukkojen univormu ja sitäpaitsi hopeiset olkapunokset, jotka annetaan vain silloin, jos on oppiaikanaan kunnostautunut. Paljoakaan välittämättä Don Juanin muodollisen pidättyvästä tervehdyksestä ryhtyi nuorukainen puhelemaan seuraavaan tapaan ranskaksi:
"Juuri sain tietää, että eräs Imereti-rakuunain upseeri on saapunut Potiin ja aikoo joukkojensa luo Bakuun. Te olette se upseeri. Olen toverina mielelläni käytettävänänne ja matkalla samaan suuntaan kuin tekin. Jos haluatte, matkustamme yhdessä ja tehdäksemme lähempää tuttavuutta pyydän saada kunnian tarjota teille tuolla Grand Hotel de Colchidessa lasin samppanjaa. Ellen muuten erehdy, ei päivällisaikaankaan ole pitkälti. Olen kutsunut myös muutamia ystäviäni ja te suonette minulle ilon saada esitellä teidät heille."
Kaiken tämän hän sanoi harvinaisen miellyttävästi sillä ilmeikkäällä tavalla, josta venäläiset näyttävät perineen osan, senjälkeen kun ranskalaiset, sen varsinaiset keksijät, ovat sen kadottaneet.
Espanjalainen maanpakolainen tarttui vastaantulijaa käteen ja lausui:
"Nimeni on Juan Moreno."
"Minua sanotaan Assanoffiksi. Oikeastaan on nimeni Murad, Hassan Beyn poika. Olen venäläinen, oikeastaan tataari Shervanin maakunnasta ja, jos haluatte, muhamettilainen lisäksi, siihen suuntaan kuin herra Voltaire voisi olla, tuo suuri mies, jonka teoksia mielelläni luen, jos ei suorastaan Paul de Kock ole esillä."
Senjälkeen Assanoff pisti kätensä Morenon kainaloon ja vei hänet joen toiselle puolelle. Siellä huomasi jo pitkän matkan päästä ison matalan talon tai pitkän huonerivin, jonka etupäädyssä taivaansinisellä laudalla loisteli valkoisin kirjaimin kirjoitus: "Grand Hotel de Colchide, hoitaja Jules Marron (vanhempi)", kaikki ranskaksi.
Astuessaan hotellin saliin, jossa pöytä oli katettuna, tapasivat molemmat upseerit toverinsa jo kokoontuneina juomassa pienin kulauksin ohrapaloviinaansa ja syömässä kaviaaria ja kuivattua kalaa ruokahalua kiihoittaakseen. Toveruksista ansaitsevat ainakin muutamat lähemmän maininnan: kaksi ranskalaista kauppamatkustajaa, joista toinen oli tullut Kaukaasiaan ostamaan silkkimatojen ruokaa, toinen puunkuorta; edelleen eräs unkarilainen, hyvin vähäpuheinen matkailija, ja saksilainen nuoranpunoja, joka aikoi saavuttaa onnensa Persiassa.
Kaikki nämä ovat vain statisteja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinamme kanssa. Enemmän täytyy meidän mainita seuraavista. Ensiksi ilmestyi madame Marron vanhempi, jonka oli määrä hoitaa juhlassa emännyyttä.
Tämä lihavahko nainen, joka varmaan oli jo yli neljänkymmenen, ei ollut tämän rajan sivuutettuaan ollenkaan halukas luopumaan viehättämistempuista ainakaan päättäen niistä harvinaisen viekoittelevista silmäniskuista, jotka lakkaamatta sinkoilivat. Madame Marron vanhemmalla oli vielä loistava väri ja hänen persoonallisuudellaan kokonaisuudessaan viehätysvoima, joka parhaassa tapauksessa oli keskitasoa vähän korkeampi ja jota hän perin anteliaasti koetti saada näkyville. Hänellä oli pitkät mustat kiharat, jotka suurin kiemuroin valuivat poskille ja erittäin viehättävästi ulottuivat vyötäisille asti. Hän osasi keskustella eloisasti ja ymmärsi koristella puhettaan somin sananparsin ja vilkastuttaa sitä Marseillen-murteellaan. Liike kävi, kuten jo kuulimme, herra Marron vanhemman nimellä, mutta eivät edes madame Marronin lähimmät uskotut tienneet puolisosta muuta sanoa, kuin etteivät koskaan olleet häntä tunteneet eivätkä olleet kenenkään muun kuulleet puhuvan hänestä kuin hänen rouvansa, joka aika-ajoin ja silloin tällöin oli toivovinaan, että hän vihdoinkin pian tulisi esiin. Paljon tunnetumpi oli se tosiasia, että Potissa sijaitsevan Grand Hotel de Colchiden kaunis emäntä oli Leokadian nimellä kauan aikaa ollut Tiflisissä puheen aiheena. Hän oli ollut siellä muotiompelijatar, ja koko Kaukaasian armeija, jalkaväki, ratsuväki, tykistö, insinöörijoukot, sillanrakentajat (kaikkia niitä oli yllin kyllin!) olivat vastustuksetta taipuneet hänen viehätysvoimansa edessä.