"Suuri kiitos! Ensi kerralla minä olen paremmin varuillani. Muuten huomannette, että olette turmellut asianne perinpohjin. Tulehan, Assanoff, katsomaan, mitä kaunista neiti on saanut aikaan."
Assanoff seisoi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja silmät olivat pullollaan päässä. Hän tuli juuri poliisipäällikön luota, jonka viina oli tehnyt hänestä lopun. Sattuman oikku oli, että humala kiihoitti häntä villiin inhoon Umm Djehania vastaan.
"Piru vieköön sen neidin! Mitä hän siis on tehnyt? Kuule, Umm Djehan, jätä minut rauhaan. Mitä sinun vanhat juttusi minuun kuuluvat? Luuletko, että välitän rahtuakaan Kaukaasiasta ja niistä pedoista, jotka siellä asuvat? Isästäni, äidistäni? Kuule nyt, tässä kahden kesken sanon sinulle: kurjia ryöväreitä he olivat, ja täti — kirottu noita-akka. Et suinkaan kieltäne, ettei hän ollut noita. Muuten, vietän ensi talven Pariisissa! Syön kuuluisimmissa ravintoloissa ja pistäydyn pikku teattereissa! Sinä tulet mukaan, Moreno! Eikö niin, sinä tulet mukaan? Niin, veliseni, älä minua hylkää! Menemme oopperaan! Umm Djehan, kuulehan, tuleppa antamaan kättä! Siellä näet tyttöjä, sen lupaan, jotka ymmärtävät tanssista enemmän kuin sinä, jumala nähköön! Kuulehan, no, tule lähemmäksi, minä puhun sinulle: menemmekö yhdessä Mabilleen?… Se on jo ainakin kaikkein…"
On väitetty, että ihmiskatse kiinteydellään tekee villieläimiin ihmeellisen vaikutuksen, että se pelottaa niitä, saa ne peräytymään ja tavallaan kokoon kutistumaan.
Olkoon tuo väite oikea tai ei, Assanoff ei ainakaan voinut sietää niitä ilmeikkäitä katseita, joilla tyttö kiinteästi tuijotti häneen. Hän vaikeni ja käänteli itseään oikealle ja vasemmalle ilmeisessä tarkoituksessa päästä epämieluisesta asemastaan, mutta tämä uusi hämmennyksen aihe saattoi sekasorron hänen päässään huippuunsa: hän kellahti vuoteelle eikä enää liikahtanut. Silloin Umm Djehan kääntyi Morenon puoleen ja sanoi kylmästi:
"Voitte olla tyytyväinen, herra. Näette yhtä hyvin kuin minäkin, että ystävänne ei pysty sen tyhmyyden toimeenpanemiseen, jota pelkäsitte. Onnittelen teitä. Mutta hän onkin sivistyneempi mies kuin arvelin. Hän on juuri kieltänyt isänsä, hän on polkenut jalkoihinsa se naisen muiston, joka on hänet maailmaan synnyttänyt. Olette kuullut, kuinka hän häpäisi sukuansa, eikä hän salannut teiltä mitä arveli maastansa. En ymmärrä, miksi taivas on meidät kaksi säästänyt heimomme tuhosta, miksi minulla, naisella, lyö rinnassa sydän, joka pitäisi olla hänellä, ja hänelle on annettu raukkamaisuus, joka ei olisi ollut minulle häpeällinen. Mutta asiat ovat nyt kerta kaikkiaan niin, eikä niitä voi muuttaa. Jumala olkoon todistajani, että siitä asti kuin muistan, minulla on ollut vain yksi toivo: nähdä tuo, joka tuossa maata retkottaa kuin saastainen elukka. Niin, Jumala sen tietää! Kun sain selville, että hän oli elossa, toistin suurimmassa tuskassa yhä uudelleen: Vielä ei kaikki ole kadotettu! Vielä ei kaikki ole kadotettu! Hän elää, Murad. Hän tulee minua auttamaan!… Muistelen ennen kaikkea erästä viheliäisen elämäni viheliäisimmistä öistä. Istuin yksinäni kaukana metsässä puunjuurien väliin kyyristyneenä. Kahteen päivään en ollut syönyt muuta kuin palan pilaantunutta korppua, jonka sotilaat olivat heittäneet leiripaikkansa viereen. Oli talvi. Lunta sataa tihutti päälleni. Kysyin neuvoa helminauhaltani, ja sen pettämätön vastaus toisti minulle: saat hänet jälleen nähdä, saat hänet jälleen nähdä! Ja sanomattoman kurjuuteni kauhistuttavassa syvyydessä piti tämä toivo minua pystyssä. Joka päivä senjälkeen sanoin itselleni: saan hänet jälleen nähdä. Mutta missä? Kuinka? Istihara sanoi minulle, että se tapahtuu pian ja täällä. Siksi tulin tänne. Eilen sain uudelleen ilmoituksen. Nyt olin varma, että se hetki oli tulossa, ja tosiaan olen nähnyt hänet. Hän on tuossa, tekin näette hänet. Olette eurooppalainen, epäilemättä myös ylpeä siitä, mitä maanmiehenne ovat hänestä tehneet. Minun, joka olen vain raakalainen… minun sallinette olla toista mieltä. Pitäkää hänet sitten! Hän ei liity minun kanssani heimonsa soturien joukkoon, hän ei kiiruhda taisteluun kostaakseen maansa puolesta, enkä tahdo enää puhua vapauttaakseni häntä, sillä tiedän, ettei se ole enää mahdollista. Hän ei voi suojella serkkuaan, heimonsa ainoata, viimeistä tytärtä, auttaa häntä kurjuudesta ja epätoivosta. Ei, ei, ei! Hän työntää minut siihen takaisin! Voikaa hyvin, herra, ja jos sellaisen heikon naisen kirous, joka ei ole koskaan tehnyt teille mitään pahaa, lisää teidän kohtalonne vaakaan painoa, niin painakoon se niin paljon kuin…"
"Älkää, Umm Djehan, älkää kirotko minua, sillä sitä en ansaitse! Antakaa anteeksi ne ilkeät sanat, jotka olen kuultenne lausunut — — en tuntenut teitä. Nyt kun tiedän, kuka olette, antaisin paljon, jos voisin teitä auttaa. Tulkaa, rakas lapsi, istukaa tänne! Puhukaa minulle kuin veljelle! Minä uskon kuten tekin, että elämme pahassa maailmassa, ja olkoon se barbaarinen tai sivistynyt, ei sen parempikaan puoli ole paljon arvoinen. Tarvitsetteko jotakin? Voiko teitä auttaa rahalla? Minulla ei ole paljon itsellänikään, mutta tuossa on, ottakaa loput. Joka tapauksessa haluaisin auttaa teitä. Katsotte minua pitkään! En viritä teille mitään ansoja. Ja huomatkaa — mitä Assanoff parkaan tulee, jos minä en olisi häntä teistä vieroittanut, olisi hän itse niin tehnyt. Tiedätte nyt, mikä hän on miehiään. Mitä voisittekaan häneltä odottaa?"
"Te puolestanne ette siis juo itseänne juovuksiin?" kysyi Umm Djehan tavallaan kummastuneena.
"Kotimaassani se ei ole tavallista", vastasi Moreno. "Mutta puhukaamme nyt teistä! Kuinka teidän käy? Mitä ajattelette tehdä?"
Tyttö tuijotti muutamia sekunteja Morenoon ja sanoi: "Rakastatteko kotimaassanne jotakin naista?"