Don Juan kalpeni hiukan, kuin haavoittunut, kun joku varomatta koskettaa avonaista haavaa. Hän vastasi kuitenkin: "Kyllä, rakastan erästä naista."

"Rakastatteko häntä kovasti?"

"Koko sielustani!"

Umm Djehan sieppasi huntunsa, kääri sen kasvoilleen ja meni ovelle.
Siihen hän jäi hetkeksi kynnykselle seisomaan, kääntyi Morenoon päin ja
lausui niin juhlallisesti kuin aasialaiset osaavat tällaisina hetkinä:
"Jumalan siunaus lemmityllenne."

Upseeri oli sydämensä pohjaan asti liikutettu. Umm Djehan oli kadonnut. Assanoff kuorsasi kuin murmelieläin. Käskyläissotilas ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa ja vankkurit odottivat. Insinööri kannettiin niihin, ja hyvää laukkaa lähtivät toverukset Shemahasta. Pian katosi pieni kaupunki heidän taakseen niihin pölypilviin, joita heidän neljä pyöräänsä kiivaasti nostattivat.

Kummallakin puolella Shemahaa, Bakuun päin, on omituisen suurenmoinen ja majesteettinen maisema. Se ei enää tarjoa juuri Kaukaasialle ominaista näkyä. Tuolla joukoittain äkkijyrkkiä kallioseinämiä, synkkiä ja kaameita metsiä, laaksoja, joissa aurinko tuskin uskaltaa viivähtää; valtavia könkäitä, jotka levein putouksin syöksyvät jättiläismäisille kallionlohkareille, näiden kanssa taistellen kuohuvat korkealle ja jakautuvat vuolaiksi virroiksi; tukehduttavan kapeita solia; sellaisia rotkoja kuin Suramissa, jotka pyörryttävine jyrkänteineen ja huippuineen muistuttavat satujen kuvauksia; lopuksi kaiken tämän keskellä hitaasti virtailevia vesiä, ja nämä juuri ovat kuin ylimenona vuoriston painostavista maisemista niihin, joita Bakuun viettävä suuri laakso tarjoaa. Täällä taas on avaraa tilaa, enemmän ilmaa ja kirkasta valoa. Maaperä on savea, kesällä pölyää, mutta pöly on hienoa, miltei huomaamatonta ja kuitenkin tukahduttavaa. Talvella se muuttuu syväksi kuraksi, johon keveimmätkin kolmivaljakot vaipuvat pyöräin napoja myöten. Sekä oikealla että vasemmalla puolen tasankoa kulkevat etäiset vuorijonot: kokonaisuudessaan tuntuu maisema kuin Persian suurien laaksojen, pitkien vuorijonojen ja rannattomien lakeuksien edeltäjältä.

Moreno oli niin lumoutunut tanssijattaren kanssa sattuneesta odottamattomasta kohtauksesta, mutta varsinkin siitä käsityksestä, joka hänellä oli tanssijattaresta, ja siitä tavasta, jolla hän koetti tyttöä ymmärtää, että jäi miltei tunteettomaksi niitä suurenmoisia maisemia kohtaan, joiden halki vaunut vierivät neljän hevosen vetäminä, ja vaipui kokonaan mietteisiinsä. Rintahaava kivisteli yhä edelleen ja liha oli pahasti repeytynyt. Don Juan oli sitonut haavan parhaansa mukaan, mutta tuskantunto, voimakas mielenliikutus, jolla nuori lesgitär oli ikäänkuin tuokiossa ilmaissut, kuka hän oli, ja muisto, joka Morenolla oli heidän kohtauksestaan, ei antanut niihin liittyviin ajatuksiin sekaantua mitään katkeraa, ja siksi hänen loppuarvostelunsa oli yhtä terve kuin oikea. Ehkä olisi pohjoismaalaisen ollut vaikea käsittää sellaista luonnetta, jota espanjalainen päinvastoin voi pitää omalle luonnolleen sukulaisena.

Umm Djehan, onneton tyttö, ei ollut koko elämässään hetkeksikään päässyt siitä vaikutelmasta, jonka hänen vuoristokylänsä valtaus oli tehnyt. Lakkaamatta oli sama näky ollut hänen silmissään ja oli yhä edelleen: hän näki yhä liekkien nuoleskelevan kotiaan, omaistensa ruumiit lojumassa toistensa päällä, sotamiesten villit ja katkeroituneet kasvot; yhä edelleen vihlaisivat hänen korviaan hätä- ja epätoivonhuudot, kiväärien rätinä, voittajien hurja karjunta. Kenraalin perheessä lapsena saamansa huolenpidon hän ymmärsi yksinomaan niin, että hän oli joutunut murhaajain käsiin. Hän ei pitänyt itseään vain orjattarena, vaan vieläpä nöyryytettynä orjattarena, ja se liioittelu, jolla hänen suojelijattarensa — muuten oiva nainen — jokaiselle uudelle vieraalle kertoi pienen lesgittären todellisen tarinan, varmasti vain tahtoen tehdä lapsen siten mielenkiintoisemmaksi, ei ollut koskaan tekemättä Umm Djehaniin hirveimmän loukkaavaa vaikutusta. Hän ei nähnyt siinä muuta kuin voittajan kerskailua ja hävyttömyyttä. Hyvin vaivaloista oli häntä opettaa, vaikkakin hänellä, kuten kaikilla aasialaisilla ja varsinkin juuri kaikilla hänen heimolaisillaan, oli hämmästyttävä käsityskyky. Huomattuaan kuitenkin vähitellen, että tietoa pidettiin ansiona ja että kenraalittaren tyttäriä, jotka oppivat paljon huonommin ja suuremmalla vaivalla, moitittiin ja että he itkivät hänen edistystään, hän ponnisti kaksin verroin voimiaan ja tunsi suurta iloa tuottaessaan heille useamminkin tämän kiusan. Toisinaan hän oli hautonut laajakantoisempiakin tuumia. Kun hän aina oli varma siitä, että venäläisten, joita kohtaan hän pikku sydämessään tunsi yhtä paljon vihaa kuin halveksumista, oli kaikesta menestymisestään kiitettävä yksinomaan noituutta ja että sellaisen noituuden salaisuudet eivät varmaankaan olleet muualta löydettävissä kuin kirjoista, joista pidettiin niin paljon melua, oli hän päättänyt ruveta noita-akaksi. Mutta niin ahkerasti kuin hän lukikin kaikkea, mitä käsiinsä sai, ei hän valitettavasti löytänyt niistä mitään, joka olisi vienyt häntä lähemmäksi päämäärää, ja niin hän kävi alakuloiseksi. Kuitenkaan hän ei koskaan epäillyt, että vihamieliset taikavoimat kaikessa vehkeilivät häntä vastaan; sillä hengeltään ja sydämeltään hän pysyi kauttaaltaan lesgiläisenä, ja hänen ajatustensa suunta muuttui yhtä vähän kuin hänen taipumuksensa.

Kuten hän oli sanonut Assanoffille, hän tiesi tosiaankin jo kauvan, että tämä oli pelastunut verilöylystä ja oli kadettikoulussa kasvatettavana. Siitä hetkestä aikain Umm Djehan oli pitänyt häntä tulevana puolisonaan. Omalta kannaltaan hän ei saattanut ketään muuta valita. Tässä ainoassa asiassa olivat kaikki hänen unelmansa pyörineet. Kaikki hänen päätöksensä, mikäli ne eivät lähteneet intohimosta ja vihasta, joita hän ei koskaan täysin hallinnut, tähtäsivät samaan tärkeimpään päämäärään: tavata jälleen serkkunsa. Hän oli liian epäluuloinen kysyäkseen mistään muualta neuvoa kuin istiharalta, mutta siksi olikin hänen luottamuksensa rukousnauhan helmien oraakkelilausuntoihin rajaton. Hän ei nähnyt vähintäkään alennusta siinä, että oli antautunut tanssijattareksi voidakseen elää. Shemahan tanssijattaret olivat maineessa, joka läheni oikeata kunniaa. Sitäpaitsi Aasian naiset, kuulukoot ylhäiseen tai alhaiseen säätyyn, eivät yhteiskunnallisesti yleensä merkitse mitään: he voivat ryhtyä mihin tahansa, he ovat, olkoot keisarinnoja tai orjattaria, sittenkin vain naisia ja pysyvät naisina, ja niin he voivat sanoa ja tehdä mitä tahansa olematta vastuunalaisia puheistaan tai toimistaan järjen ja kohtuuden tuomioistuimen edessä. Heidän on otettava lukuun vain intohimo, joka asiainhaarain mukaan joko kietoo heidät pauloihinsa, tuhoaa tai kruunaa.

Umm Djehan oli kaukana paheellisuudesta. Hän oli ehdottoman siveä ja puhdas, mutta yhtä vähän hän oli myös hyveellinen, koska hän jonkun vaikutuksen kiihoituksesta heti olisi saattanut luopua puhtaudestaan ilman taistelua ja vastustusta, vieläpä ilman vähintäkään tunnetta, että se oli väärin. Tästä huolimatta näytti mahdottomalta, että hän luopuisi pidättyväisyydestään jonkun eurooppalaisen hyväksi: hänen vastenmielisyytensä koko tätä rotua vastaan oli liian voimakas.