Gregor Ivanitsh, "hengen vihollinen", oli ainakin hetkeksi luullut tuntevansa voimakasta mieltymystä nuoreen tanssijattareen eikä luonnollisesti ollut vähääkään epäröinyt sitä tälle ilmaista. Ja vaikka Gregor Ivanitshin puolelta ei ollutkaan hänelle vaaraa olemassa, niin oli asiasta kuitenkin ollut se seuraus, että hänen opettajattarensa Kauneudenloiste vahvisti häntä monilla hyvillä neuvoilla ja imartelevilla puheilla ja toisinaan moittein ja soimauksin, pysyen kuitenkin aina kohtuuden rajoissa sen pelon tähden, jota Umm Djehan herätti kaikissa lähentelevissä. Tyttö vastusteli, koska hän odotteli Assanoffia ja istihara lupasi hänelle yhä varmemmin, että Assanoff pian tulisi. Vain rauhan säilyttämiseksi hän oli antanut suostumuksensa, että hänet saisi myydä Trapezuntin seuduilla asuvalle vanhalle kaimakamille orjattareksi tai vaimoksi, mikä merkitsi samaa. Niin hän voitti aikaa eikä arkaillut tilaisuuden sattuessa vielä viime hetkellä syömästä sanaansa. Sellainen oli Umm Djehan. Sellainen hän oli ollut tähän asti, poloinen, syvästi onneton ja säälittävä olento, vaikkei itkenyt kohtaloaan eikä vedonnut kenenkään sääliin.
Kuten sanottu, Moreno ymmärsi tämän tilan pääasiallisesti hyvinkin oikein.
Assanoff heräsi vihdoinkin parin tunnin kuluttua. Hän kävi pian kärtyisäksi ja epämiellyttäväksi, ei maininnut kertaakaan Umm Djehanin nimeä, ei pienimmälläkään sanalla viitannut Shemahan tapahtumiin ja vaipui lopulta sellaiseen henkiseen ja ruumiilliseen velttouden tilaan, että Morenoa aivan säälitti. Hän huomasi hyvin, että tataarin sydämessä raivosi viettien ja halujen, tottumusten ja heikkouksien, myöntymysten ja tunnonvaivojen välillä hurja taistelu, jossa mikään taistelevista puolista ei päässyt kyllin voimakkaaksi saamaan voittoa. Niin kului matka alakuloisen mielialan vallitessa loppuun, ja espanjalainen maanpakolainenkin alkoi pitää elämää sietämättömänä nähdessään ystävänsä tilan. Vaunujen viimein vieriessä Bakuun ei kaupungin ensi näkeminen tehnyt häntä iloisemmaksi.
Kaspian meri, tuo salaperäinen, synkkä lakeus, joka näyttää vielä kolkommalta kuin sen eurooppalainen ranta, joka rajoittaa sitä kolmanneksen verran, ulottui lyijynkarvaisine aaltoineen etäiseen taivaanrantaan asti harmaan, painostavan taivaan kaartuessa sen yläpuolella. Oli juuri satanut. Kadut ja tiet olivat kolmen jalan paksuisessa, keltaisessa kurassa, tavattoman sitkeässä liejussa, josta vaunut, ihmiset ja eläimet vain vaivoin pääsivät. Esikaupungeissa venäläismallisine puurakennuksineen, varastohuoneineen, vajoineen ja tehtaineen, joiden korkeista piipuista kohosi kivihiilensavu taivaalle, liikuskeli tataareja ja sotilaita. Silloin tällöin kulki ohi eurooppalaisesti puettu nainen, jonka hattu ainakin muistutti länsimaiden muotia. Tataarilaisruhtinaan entisen hallituskaupungin vanhassa linnanmuurissa näkyi vielä apilanlehden muotoinen portti. Kun vaunut ajoivat siitä lävitse, riensi niiden perässä tataarilaisia kerjäläispoikia, jotka kierittivät vannetta ja huusivat ranskaksi surkeasti valittaen: "Antakaa rahaa, monsiu! Bandalun!"
Se oli merkitsevinään, ettei heitä pitäisi muistaa vain rahalla, vaan että heille sitäpaitsi pitäisi antaa housut (ranskaksi pantalon). Tällaista sivistystä levittävät siellä iloiset nuoret upseerit runsain määrin. Kaupungin ahtaiden katujen varsilla, missä useimmat talot ovat vielä vanhaan tapaan rakennetut, näkyy lukuisten venäläisten kauppiasten ja käsityöläisten nimikilpien joukossa myös sellaisia kirjoituksia kuin: Bottier de Paris (pariisilainen suutari) ja Marchande de Modes (muotikauppiatar). Sellainen rehentely ei kuitenkaan voine pettää herkkäuskoistakaan. Tavara, mitä näistä kaupoista voi ostaa, on sellaista, ettei piintyneinkään takalistolainen voi olla epätietoinen sen alkuperästä.
Perille päästyä johti liikkeelläolo Assanoffin ajatukset viimein vähän toisaalle. Hän ravisti itsensä virkeäksi ja osoitti jälleen entistä luonnonlaatuaan, toisin sanoen: hän alkoi jälleen elää. Moreno esiteltiin everstillensä, toverit ottivat hänet hyvin vastaan ja eurooppalaiset juhlivat häntä, ja ollessaan välttämättömyyden pakon alaisena hän tuli vähemmän kuin siihen asti katsoneeksi menneisyyteen. Kolmen kuukauden kuluttua hänellä oli jälleen luutnantin olkalaput. Hän otti osaa erääseen retkeen, suoritti siinä hyvin tehtävänsä ja yleni ratsumestariksi. Sotilaalla on oma tapansa katsella elämää: jos hänelle lupaisi paratiisin korvaukseksi virkavuosioikeuksista ja helvetin jostakin korkeammasta asemasta, niin tuskin sittenkään kukaan epäröisi, ja jos joku pitäisikin parempana olla Jumalan luona, ei hän ikinä lakkaisi katumasta uhraustaan.
Sittenkin Don Juan antoi vielä vuosikausia sydämensä toivomusten harhailla Espanjaan. Tosin ei hänen rakkautensa aiheuttanut hänelle enää samaa kalvavaa tuskaa kuin ensimmäisinä kuukausina. Se muuttui hempeäksi tottumukseksi, melankoliseksi tunnelmaksi, josta hänen sielunsa sai tavallaan tyydytystä. Hän kirjoitti usein ja sai myös vastauksia. Rakastavat toivoivat parhaansa mukaan erillään olonsa loppumista. Kun politiikka hautasi sen tapparan, joka oli katkaissut heidän sydämiensä siteen, täytyi heidän pian huomata, etteivät aineelliset elinehdot sallineet Morenon jättää Kaukaasiaa, kun hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa eikä hän enää voinut muuttaa elämänuraa; nuori nainen ei myöskään ollut kyllin rikas voidakseen tulla lemmittynsä luo. Niin jäi kaikki entiselleen. Ei kumpikaan mennyt naimisiin. Vähitellen he lakkasivat tuntemasta itseään perin onnettomiksi, mutta onnellisia ei heistä tullut koskaan.
* * * * *
Kauan ennen sitä aikaa, josta nyt on puhe, tuli Moreno eräänä yönä jokseenkin myöhään kotiin iltakutsuista kenraalikuvernöörin luota ja näki kaukaa autiolla kadulla, joka kulkee tataarilaiskaanin entisen, nyt ruutimakasiiniksi muutetun palatsin ohi, naisolennon, joka astui samaan suuntaan kuin hänkin. Oli talvi ja kylmä, lumi peitti maata useampien tuumain vahvuudelta, kaikki oli jäässä ja yö synkimmillään.
Moreno arveli itsekseen: — Kukahan tuo onneton olento lienee?