"Umm Djehan", huomautti nyt 'hengen vihollinen', "on aivan viheliäinen naikkonen, oikukas, tyhmä olento. Hän tanssii huonosti, ja hänestä puhutaan vain sietämättömän luonteensa ja hillittömän oikullisuutensa tähden. Muuten hän ei ole edes kaunis, ei vähääkään!"
"Minusta näyttää, ystäväiseni", huusi Assanoff, "ettei meillä ole mitään syytä olla tyytyväisiä mainittuun nuoreen olentoon".
"Siinä mielessä, kuin näytte käsittävän", jatkoi ensimmäinen puhuja, "ei Umm Djehan ainakaan suuria merkitse. Olen kuitenkin tavannut erään eläkkeellä olevan jalkaväenupseerin, joka on tuntenut hänet nuoruudesta aikain. Se kaunotar kuuluu erääseen nyt hävinneeseen lesgiläiseen heimoon, ja pian saatte kuulla, etteivät hänen maanmiehensä juuri ole lempeiden kirjoissa. Kun tyttö oli kolmen tai neljän vanha, ottivat sotamiehet hänet huomaansa palavan vuoristokylän raunioiden keskeltä hänen äitinsä vierestä, joka makasi kuolleena tikarilla murhaamansa upseerin yli ojentuneena. Eräs kenraalinleski otti hänet luokseen ja aikoi antaa hänelle eurooppalaisen kasvatuksen. Hän sai erittäin hellää kohtelua ja hyviä vaatteita, aivan niinkuin talon molemmat omat tyttäret. Hänellä oli sama kasvattajatar, joka opetti neitejä, ja hän oppi pikemmin ja nopeammin kuin nämä venäjää, saksaa ja ranskaa. Mutta yksi hänen lempileikkejään oli kastaa kissanpoikia kiehuvaan veteen. Hän oli kymmenvuotias yrittäessään porrasaskelmalla miltei kuristaa kotiopettajattarensa, kunnon mademoiselle Martinetin sentähden, että tämä viikkoa aiemmin oli sanonut häntä pikku tyhmyriksi, ja sai ainakin sen aikaan, että toisen oivallinen, kastanjanruskea tukkalaite meni ainaiseksi ihan pilalle. Puolen vuoden kuluttua seurasi vielä parempaa. Hänen mieleensä juolahti, tai oikeastaan hän ei ollut koskaan unohtanutkaan, että hänen hyväntekijättärensä nuorempi tytär oli vuosi takaperin sysännyt häntä leikkiessä. Umm Djehan oli siitä kaatunut ja kolhaissut kuhmun otsaansa. Hän katsoi velvollisuudekseen pyyhkiä pois tämän häväisyn ja leikkasi hyvin tähdätyllä ja voimakkaalla partaveitsen pistolla pientä toveriaan poskeen — onneksi ei kauemma, sillä hänen tarkoituksensa oli pistää toiselta silmä puhki. Tästä viime tempusta kenraalitar sai kyllikseen: hän karkoitti pedonalun pois kodistaan ja sydämestään erään muhamettilaisen rouvan huomaan.
"Neljäntoista vanhana Umm Djehan karkasi Derbentista, kasvatusäitinsä kotoa. Kahteen vuoteen ei tietty, miten hänen oli käynyt. Ja nyt hän kuuluu tanssijatarjoukkoon, ja rouva Furugh el Hösnet eli Kauneudenloiste opettaa, johtaa ja pitää silmällä häntä. Muuten on Gregor Ivanitsh oikeassa. Monikin on koettanut vietellä Umm Djehania, mutta kenenkään ei ole onnistunut."
Assanoff piti tätä tarinaa niin ihmeellisenä, että hän halusi Morenolle ilmaista ihastuksensa. Mutta se oli turhaa lemmenvaivaa. Espanjalainen ei ottanut vähääkään osaa näihin — kuten hän sanoi — karkurin kujeisiin. Kun hän sentähden pysyi vaiteliaana, piti insinööri häntä jörönä toverina ja välitti yhä vähemmän hänestä, mitä enemmän samppanja sytytti hänen omaa mielikuvitustaan kirkkaaseen liekkiin.
Aterian päätyttyä vetäytyivät ranskalaiset ja unkarilainen huoneisiinsa, samoin Moreno. Assanoff puolestaan alkoi parin muun vieraan ja madame Marron vanhemman kanssa pelata korttia "hengen vihollisen" tuijotellessa heitä epävarmemmiksi muuttuvin katsein ja juodessa paloviinaa. Nämä erilaiset huvitukset kestivät niin kauan, kunnes pelaajat hypähtivät läheisestä raskaasta kolahduksesta kovasti säikähtäen seisomaan: Gregor Ivanitsh oli romahtanut pitkälleen. Assanoff oli sillä aikaa menettänyt rahansa. Kello oli lyönyt juuri kaksi. Kaikki menivät maata, ja herra Marron vanhemman pitämä Grand Hotel de Colchide nukkui pian mitä raskaimmassa unessa.
II
ORJAKAUPPA-YHTIÖ
Kello oli tuskin viisi, kun hotellin palvelija kolkutti Morenon makuuhuoneen ovelle ilmoittaen, että lähtöhetki oli käsissä. Vähäistä myöhemmin näyttäytyi Assanoff käytävässä. Sotilasviitta oli kerrassaan huolimattomasti hartioille heitettynä, ja perin rypistynyt punainen silkkipaita oli hyvin rempallaan kaulasta ja valkoinen lakki törröllään paksun, kiharaisen tukan päällä, johon mikään kampaustaito ei ollut tuonut järjestystä. Hänen kasvonsa olivat ruokottomat, kalpeat ja venähtäneet, silmät punertavat. Hän otti Don Juanin vastaan valtavasti haukotellen ja oikoen käsivarsiaan pitkin pituuttaan.
"No, vanha ystävä", huusi hän, "meidän on siis lähdettävä. Nousetteko te mielellänne näin varhain lomalla ollessanne ja ehkä palveluksessakin? Hei, Gregor! Pässinpää! Tuoppas pullo samppanjaa, jotta pääsemme liikkeelle, tai piru minut periköön, ellen murskaa luitasi!"