"Ei pisaraakaan samppanjaa", sanoi Moreno, "meidän on lähdettävä. Ette muista, kuinka pontevasti meitä eilen kehoitettiin ajoissa nousemaan, kun kuljettavamme matka on niin pitkä."
"Kyllä, kyllä muistan jo. Mutta ensi sijassa olen aatelismies, eikä minun kaltaiseni mies voi päättää päivätyötään kuin mikäkin kerjäläinen."
"Alkakaamme vain heti järkevinä miehinä ja lähtekäämme."
Insinööri taipui, ja rallatellen "mansikkalaulua", joka siihen aikaan oli hyvin muodissa Kaukaasiassa, hän lähti toverinsa kanssa virran rannalle, jota pitkin heidän oli kuljettava. Heidän kulkuvälineensä oli mahdollisimman yksinkertainen eikä lähimainkaan vastannut niin hemmoitellun ja sivistyneen miehen vaatimuksia kuin tataarilainen upseeri oli. Heidän käytettävänään oli yksinkertaisesti vain pitkä kapea vene ja neljä soutajaa; oman etunsa tähden nämä käyttivät paljon vähemmän airojaan kuin pitkää köyttä, josta pari vierekkäin veti kulkien pitkin rantaa niinkuin laivain vetohevoset. Jos Argon miehistö tullessaan tälle seudulle Jasonin johdolla olisi nähnyt sellaisen valjakon, niin sekin olisi pitänyt sitä alkeellisena. Oli tosin olemassa yksi höyrylaivavuoro, josta eurooppalaiset ja amerikkalaiset sanomalehdet hiukan loruilivat, mutta milloin tästä milloin tuosta syystä se ei ollut käynnissä. Lyhyesti, kun Moreno ja Assanoff halusivat Kutaisiin ja sieltä Tiflisiin ja Bakuun, ei heillä ollut muuta valitsemisen varaa kuin istuutua tähän kehnoon kaukaloon, ja niin he tekivätkin.
Oli hauska näky nähdä heidät siinä ahtaassa aluksessa, jota valkea telttakatto suojeli auringon säteiltä, kun he istuen tai maaten matkakirstujensa keskellä tupakoivat ja rupattelivat, nukkuivat ja vaikenivat ja samalla yhtä majesteetillisen hitaasti liukuivat paikalta kahden miehen liikuttaessa venettä sauvoilla ja kahden muun kulkiessa pitkin rinnettä ja vetäessä köysi hartioilla voimainsa takaa kumarassa askel askelelta.
On oikeastaan väärin sanoa, että metsä alkaa vasta Potista lähtiessä. Pikemminkin kätkeytyy Poti tavallaan metsään. Mutta kun pääsee nelikulmaisen tornikkaan kivimuurin ulkopuolelle, johon muhamettilaiset muinoin sulloivat orjiaan, kun päävarastopaikka Kaukaasiassa oli Poti, niin ei näe mitään asuinrakennuksia enää ja voisi luulla olevansa seudulla, jota ei ihmisjalka ole polkenut. Tuntuu siltä kuin ei voisi löytyä mitään hyljätympää, epäystävällisempää, villimpää ja raivaamattomampaa. Vuolas virta vyöryttelee mutaisia, hiekansekaisia laineitaan kivisessä uomassa, jonka kallioita vastaan vesi lakkaamatta kuohuu. Rannat ovat äkillisten ja säälimättömien talvitulvien uurtamat ja viettävät, ja näyttävät paikoin hävitetyiltä aukeilta, paikoin jyrkiltä vieruilta. Vesiajolla olevat puunrungot ojentelevat katkottuja käsivarsiaan ilmaan kuin armoa rukoillen, vierivät kolmin neljin päällekkäin ja työntyvät puolittain maahan, vaan jäävät yhä tuskaansa, yhä edelleen turhaan liikkeeseensä, sillä ärjyvä virta kiitää vielä kovemmin kohisten niiden runkojen yli ja oksien läpi, ja kummallakin puolen tätä kohinaa on näennäisesti rajattoman metsän juhlallinen äänettömyys. Lukija kuvitelkoon seuraavan näyn: virta kuohuu, kohisee, vaahtoaa, pärskyy ja kiitää; upseerien vene kulkee ylöspäin sitä vetävien miehien hitaassa, säännöllisessä tahdissa; puiden lehdet lepattelevat aamutuulessa, suuret ja pienet, toiset varjossa, toiset valossa; läpi kaukaisten metsänaukeamain hyppelevät auringon säteet muodostellen maanvihreyteen loistavia valojuovia, jotka pitävät kuin peikot peliään; siniseltä, kirkkaalta taivaalta kuvastuvat muutamain suurten saarnien, pyökkien ja tammien hienopiirteiset latvat kohoten pienien tovereittensa muuta kansaa ylemmä.
Moreno katseli tätä suorastaan ihmeellistä näytelmää samalla oudoksuen ja ihaillen, kun Assanoff, joka vähitellen oli koonnut sielunkykynsä ja päässyt ennalleen, teki sen ehdotuksen, että mentäisiin maihin, jotta vene samalla tulisi keveämmäksi ja saataisiin tilaisuutta nauttia kävelystä. Espanjalainen upseeri suostui mielihyvin ehdotukseen ja molemmat matkatoverit alkoivat marssia korkeassa ruohossa edeten nopeammin kuin aluksensa ja varmoina, että sen jälleen tapaisivat, pistäytyivät tavantakaa metsänaukeamiin. Tällöin saattoi Moreno huomata, että metsäseutu, jonka läpi Rion virtailee, ei olekaan niin autio kuin aluksi saattaisi luulla.
Aika ajoin näki Moreno tovereineen äkkiä tiheiköstä esiin hypähtävän lauman mustia sikoja, eläimiä, jotka paljon muistuttivat metsäsian porsaita pitkine, kankeine harjoineen ja siroine jalkoineen ja olivat niin vilkkaita ja vikkeliä, niin hauskoja ja somia, että niiden eurooppalaiset serkut tuskin tuntisivat sukulaisuutta. Vieraan nähdessään tämä pikku väki laski pensaikon läpi täyttä karkua, minkä koivet kantoivat, ja ohjasi katseensa tarkoin puiden suojaan kätkeytyvään nelikulmaiseen puumajaan, josta kumpuili taivaalle paimenen tulen sinertävä savu, ja kuten varmasti voi väittää, asui siellä myöskin ihmisiä — miehiä, naisia, lapsia — joille kohtalo oli antanut kauneuden lahjan yhtä rikkaasti kuin köyhyyden vaaterisat.
Niin kauan kuin inhimillistä sivistystä on ollut olemassa, on ollut hyvin tunnettua, että Phasis-laakson väestö on kaunista. Tämä mielipide on tehty heille tunnetuksi siten, että heitä on ryöstetty ja myyty, jumaloitu ja teurastettu, koska nyt kerran ihmiset niin yleensä kuin yksittäinkin eivät ole saaneet taivaalta muuta tapaa ilmaistakseen rakkautta. Kaikesta huolimatta on varmaa, ettei tätä kauneutta tarvitse pitää onnettomuutta tuottavana, sillä Phasiin metsistä ja sen hökkelien kurjuudesta on tullut kyllin kuuluisia ja mahtavia kuningattaria, vaikutusvaltaisia suosikeita ja kuningassukuja. Saattaakseen nämä molemmat, sekä naiset että miehet, valtaistuimelle ja valtaistuimen heidän jalkainsa juureen, ei kohtalo ole vaatinut heiltä mitään, ei järkeä, ei lahjoja eikä kunniakasta syntyperää, se on yksinomaan tyytynyt heidän kauniiseen ulkomuotoonsa.
Usein kyllä huhu liioittelee: kun matkustaja sattumalta joutuu näkemään sievän tytön, joka jättää häneen miellyttävän vaikutuksen, niin hän uskoo samaa koko maakunnasta, ja punatukkaisen emännän epämiellyttävät ominaisuudet siirretään samanlaisen tuomarin mahtisanalla kaikkiin koko valtakunnan emäntiin. Mutta tässä tapauksessa ei sellainen tule kysymykseen: luonto on tässä itse asiassa voittanut itsensä ja jättänyt mielikuvituksen jälkeensä. Kaikki mitä on koskaan kirjoitettu, sanottu ja laulettu Phasiin väestön ruumiillisesta täydellisyydestä, on kirjaimellisesti totta, ja pahaatarkoittavinkaan arvostelu, jos se tahtoo pitää totuutta kunniassa, ei voi siitä mitään vähentää. Aivan erikoisen huomattava ja säännönvastainen on se seikka, että näissä talonpoikaismiehissä ja -naisissa huolimatta heidän kurjuudestaan ilmenee aivan erikoinen arvokkuus ja viehätysvoima. Heidän kätensä ovat viehättävät, heidän jalkansa ihastuttavat, muodot, jäsenet ja kaikki muu yksinkertaisesti täydellistä, ja helposti voi kuvitella, kuinka tasainen ja suora sellaisten olentojen käynnin täytyy olla, joiden rakenteessa ei ole moitteen sijaa.