Sven juoksi suoraan isänsä syliin ja oli vähällä tuupata hänet kumoon, sen jälkeen äidin syliin, ja siihen hän jäi.
Erkki seisoi aivan hiljaa; hänen sisässään liikkui jotakin tuon vanhan ikävöimisen tapaista, jonka hän luuli juurineen pois nyhdänneensä.
"Tervetuloa!"
Pappi katsoi häntä silmiin selvällä ja tutkivalla katseella, joka painui aina sydämmen syvyyteen.
"Sydämmellisesti tervetuloa ja olkaa kuin kotonanne meillä!" Äiti tarttui hänen käteensä ja vei hänet sisään.
"Hyvää päivää, vanha Hanna! ja sinä, Maikki, vai on hänellä vielä kiharat jäljellä, äiti! — ja Elli, ei, pikku Elli kulta, älä nouse ylös, ompa toki oikein hauskaa saada nähdä Elliä!"
"Niin, eikö se ole merkillinen muutos?"
Elli istui nojatuolissa ei kaukana kakluunista, kaksi pientä kainalosauvaa vieressä. Täytyi todellakin olla hyvin perehtynyt oloihin ja tietää, mikä pieni vaivainen olento hän ennen oli ollut, saattaakseen ylistää hänen reipasta muotoansa; mutta tosiseikka oli, että hän näytti iloiselta, oikeimpa säteili riemusta tuo kelmeä muoto.
"Kasvatussisareni", esitti Sven, "perheen aarre, meidän pieni silmäterämme, vasta täyttänyt yksitoista vuotta; Hanna, vanhin sisareni, kymmenen vuotinen; villikissa tässä — no, Maikki, olehan nyt kiltti — viiden vanha. Muudan nuori herra, yhdentoista kuukauden ikäinen, ei ole tässä saapuvilla. Meidän on aivan hirveästi nälkä, äiti, ja odotamme oivallista kestitystä."
Kaikki lapset tahtoivat istua Svenin luona, mutta hän itse tahtoi istua äidin luona, hän väitti, että hänellä oli oikeus siihen, ja Ellin hän tahtoi olemaan hänen toisella sivullaan laittamassa hänelle voileipiä.