Puhe sujui keveästi ja vapaasti, vasta tulleilta kysyttiin monia seikkoja, Erkki tuli taas hilpeäksi ja rattoisaksi.
Äiti itse vei Erkin ystävälliseen, hauskaan vierashuoneesen.
"Olkaa kuin olisitte kotonanne", sanoi hän taas.
Kotona! niin, tämä oli koto, mutta hänellä ei ollut milloinkaan mitään kotoa ollut, hän ei milloinkaan ollut mitään kotoa tuntenut! ja kaipaus heräsi hänen sielussaan; huomaamatta häneen hiipineen lempeän, iloisan mielialan sijaan tuli synkkiä, katkeria tunteita.
Miten he rakastivat toisiaan! — Hän ei rakastanut ketään, ei mikään side sitonut häntä kehenkään eikä ketään häneen.
Oli valoisa päivä, kun Erkki heräsi. Mitähän säveleitä ne olivat?
"Halleluja, Halleluja!"
"No, nythän siitä on jotakin tulossa", hän nousi kyynäspäilleen ja kuunteli ilkkuvin katsein, mutta ei tullut mitään enempää, viimeiset soinnut vain haihtuivat hiljalleen. Samalla kertaa pettyneenä ja keventyneenä nousi hän ja pukeutui.
"Iloista joulua, Anna, kiitoksia itsellesi!" kuului ulkoa, "iloista joulua!"
Hän nosti akkunaverhoa ja silmäili ulos. Oli selkeä, päivänpaisteinen pakkasilma, puistokäytävän ja puutarhan puut hohtivat lumivalkoisessa puvussa; katon räystäässä riippui jääpuikko jääpuikon vieressä sädehtiväisinä kuni timantit. Nuori naisihminen tuli kyökistä, suuri ruisleipä kainalossa ja nyytti kädessä. Hänen pieni poikansa — lystillinen, lyhyt pallero, yhtä paksu kuin pitkäkin, jolla olivat pisamaiset kasvot, punoittavat posket ja koko muoto ilosta säihkyvä — juosta nytkytti ilomielin hänen sivullaan, pitäen kiinni hänen hameistaan sekä kantaen hänkin pientä nyttyä, josta kuusenoksia ja piparkakkuja pistäytyi esiin.