Iloista joulua! sanoivat he toisilleen, ääntä ei saattanut kuulua, mutta se näkyi niistä kasvojen liikkeistä, joita he toisilleen tekivät. Näytti aivan, kuin jos tuo selkein, tunnokkain katsein silmäilevä mies ynnä vanha, yksinkertainen vaimo olisivat lahjoja vaihtaneet.
Ja kaipaus liikkui taas Erkin rinnassa, hänet valtasi tunto siitä, että hän on hyljätty. Niin, hän oli tämän jouluilon ja tämän rakkauden ulkopuolella, kokonaan ulkopuolella. Jos hän saattaisi edes hymyillä heille, mutta hän ei saattanut sitäkään, hän ei tuntenut itseään.
Salissa istui pikku Elli, akkunan ääressä lekotellen.
"Viihdytkö täällä?" kysyi Erkki.
"Viihdyn!" Elli kurotti pienet, ohuet kätensä ylöspäin, täydellisesti tyytyväisenä muodoltaan.
"Kuinka kauan olet ollut täällä?"
"Vuoden ja kaksi kuukautta. — Ennen ei minulla ollut niin hyvää oloa."
Väristys kävi läpi lapsen ruumiin.
Hetken kuluttua tuli Hanna juosten läpi huoneen, esiliinan alla jotakin, jota ei yhdenkään ihmisen pitänyt saada nähdä. Ihan punainen oli tuo pieni sinisilmäinen veitikka, jolla olivat syvät kuopat poskissa ja kiiltävät, ruskeat palmikot niskassa riippuvina; hän oli vilkas ja iloinen, kevyt kuni höyhen ja joka paikassa läsnä. Maikki seurasi häntä ja näytti alakuloiselta.
"Minä en saa olla missään Hannan salaisuuksilta", sanoi hän, "ja alkaa käydä ikäväksi; — on niin pitkä aika iltaan. Osaatko sinä leikata?"