Noin kahdeksan päivää jälemmin tuli lyhyt kirje Kustaalta itseltään. Eversti luki sen ensin ja ojensi sen sitte, sydämellisesti nauraen, vaimolleen. Hänkin hymyili.
"Sinä et saa sitä lukea", sanoi äiti Annalle. "Paha poika! Se ei ole muuta kuin moitetta ja morkkausta alusta loppuun; ja kaikkea tuota täytyy kärsiä sinun tähtesi, paha lapsi! Kovat, armottomat, tunnottomat — niin, hän ei meitä tosiaankaan säästä!"
VIII.
Ilo on parahin lääkäri, ja eversti sai pian melkein täydelleen entisen näkönsä. Uudelleen elpyi everstinnakin; hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin täytetyksi tullut; hänen ja hänen puolisonsa välillä oli täydellinen myötätunteisuus ja tuttavuus.
Kustaa saattoi tulla minä päivänä hyvänsä, ja nyt tuli suuri kiire taloon; kaikki piti olla kesää varten valmiina ennen hänen tuloaan.
"Tänään pannaan akkunaverhot paikoilleen", sanoi everstinna leikkisästi; "huomenna hän saapi tulla."
Silloin oli kaunis toukokuun päivä vähän ennen helluntaita. Yöllä oli satanut, ja kaikkialla alkoi nuorta vihannuutta ilmestyä. Eversti antoi parhaallansa ohjeita puutarhurille; hänen vaimonsa ja Anna olivat myös siinä katsomassa.
"Puutarha ei voi tulla valmiiksi ennenkun huomenna", sanoi eversti hymyillen; "ennemmin ei poika saa tulla."
Samassa kuului tietä päin olevassa käytävässä kahinaa. Anna tarttui peljästyneenä äidin käteen, ääni tuli aivan samasta sopesta, josta Kustaan, kun hän kadettina ollessaan lupa-ajaksi kotiin tuli, aina oli tapana juosta pensas-aidan yli puutarhaan. Vahti, joka tähän asti levollisena oli herraansa seurannut, hörkisti äkisti korviaan ja juoksi tiehensä.
"Vanha, kiltti poikani, oiva Vahtini, vieläkö tunnet minut?"