He kuulivat tuon raittiin, selkeän äänen, ja silmänräpäystä myöhemmin seisoi hän itse heidän luonansa ylevänä, hoikkana ja ruskeana, jotenkin laihana sairauden jälkeen, vaan, miten ennenkin, armaana, mielevänä ja ilosta hehkuvana.
"Olipa toki herttaista, että Anna on täällä", hän sanoi, "ja minä pöllö hukkasin koko eileisen päivän häntä hakemalla. Se oli pieni, sietämättömän ikävä kaupunki, ja väki, jota puhuttelin, oli niin hidasta sekä ilman sanaa suussaan, ett'eivät he saattaneet vastata kysymyksiini eivätkä antaa minulle mitään tietoja. Vihdoin tapasin toki oivallisen, hilpeän, pienen ressukan, jolla oli merkillinen selvyys seikoistaan, ja joka näytti tuntevan sinut, Anna, sekä ulko- että sisäpuolisesti; hänen ei todellakaan tarvinnut etsiä sanoja sinun ylistykseksesi, niitä tuli kuin vuolasta virtaa. — Minä kävin siinä pienessä, matalassa rakennuksessa, jossa sinä asuit; se oli minusta kuni pyhä paikka; olithan sinä niiden seinien sisäpuolella taistellut ja kärsinyt sekä ollut suuri palvelevassa rakkaudessasi. — Tuo vanha, inhottava rahjus oli siellä vielä, vaan hän näytti niin riutuneelta, sekä valitti ja voihkasi niin, että vihani kokonaan sammui ja minäkin olin melkein valmis surkuttelemaan häntä siitä, että hän oli sinut menettänyt. — Voitko antaa anteeksi, isä, ja sinä myös, minun oma äitini, että minä viime aikoina olen tuntenut erinomaisen halun ryhtyä teitä vastustamaan? Ja kirjeeni! Kun katsot minua noin rakkaasti, isä, niin se tuntuu tuiki raskaalta tunnolleni."
Äiti otti nyt hänen toisen käsivartensa ja antoi merkin Annalle, että hän ottaisi toisen. Eversti kulki perässä; hän ei tahtonut jättää poikaa näkyvistään ainoata silmänräpäystäkään.
"Tahdotko, Anna lähteä kanssani vähän kävelemään?" kysyi Kustaa iltapuolella. Anna nyökkäsi ja otti saalin hartioilleen.
"Jumala siunatkoon sinua, auringonsäteeni!" kuiskasi isä, kun he ohitse kulkivat.
Miten sykkäili Annan sydän! Hän tiesi, mitä oli tuleva, vaan ei ollut likimaillekkaan niin hämmennyksissä, kuin hän oli luuletellut; kaikki tyyni oli niin hyvästi ja luonnollisesti; hän oli niin onnellinen, niin kiitollinen Jumalaa kohtaan.
Kustaa ei käyttänyt monta sanaa, tunnustaaksensa rakkautensa ja pyytääksensä häntä omakseen, eikä Anna käyttänyt ainoatakaan sanaa, antoi vain hänelle kätensä, ja niin he menivät takaisin vanhempien luo.
Seuraavana päivänä kertoi Anna Kustaalle, kun he kulkivat yhdessä kirkkomaalle, kaikki, mitä Kustaan poissa ollessa tapahtunut oli.
"Varsin merkillistä kuitenkin on, miten eri lailla sama asia saatetaan käsittää", huomautti Kustaa. "Isän kertomuksen mukaan ei sinulla ollut läheskään niin paljon, vaan hänellä paljoa enemmän syytä itseänsä nuhdella. Tiedä, että minulla kotomatkallani oli monta kummallista tuumaa: me menisimme heti naimisiin ja ottaisimme sinun isäsi luoksemme. Minun vanhempaini luokse emme milloinkaan menisi; ainakin tulisi heidän ensinnä anteeksi pyytää. Minä tunsin itseni niin kovaksi isää kohtaan, ja ylpeys, minun perintöni häneltä, vaati minua ei milloinkaan myöntymään. Sinä, lempeä, kärsiväinen Annani, näet, että minä olen ollut kovin niskoitteleva enkä ansaitsisi sitä ääretöntä onnea, jonka Jumala on minulle täällä kotona sallinut. Pieni Klaara rukka", hän lisäsi. "Ah, jos hän nyt olisi luonamme ollut!"
He seisoivat nyt pienen haudan reunalla. Se näytti niin rauhaiselta valkeine ristineen ja raittiine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna likisti vienosti Kustaan käsivartta ja ajatteli sisaren unta. Ja kirkkaasti ja lämpöisesti paistoi haudalle päivä; linnut laulelivat riemuiten keväästä, ilosta ja elämästä.