Serkku.
"Yrjö ei ole oikein muiden lasten kaltainen", sanoi äitini toisinaan minusta, ja ne olivat kovia sanoja hänen suustaan, sillä muut lapset olivat juuri sellaisia kuin lasten pitää olla.
Meidän sukumme oli hyvin laaja, ja ne monet, jotka vanhempieni luona seurustelivat, olivat kaikki setiä, enoja, tätiä ja serkuksia. Useimpien näiden sukulaisten muodossa oli omituinen yhteinen hyvän-luontoisuuden, säveyden ja — niin, minun täytyy se sanoa — yksinkertaisen jokapäiväisyyden merkki. Melkein kaikki naineet miehet elivät, äitini sanain mukaan, "aivan hyvissä oloissa." Heidän joukossaan ei ollut yhtään pohattaa, vaan ei yhtään köyhääkään; ehdot vaihtelivat aivan hyvästi toimeentulevista jotakuinkin aikaantuleviin. Nuorten poikain joukossa ei ollut yhtään erinomaisen lahjakasta, vaan ei yhtään visapäätäkään, ahkerat he olivat kaikki, ja melkein kaikki, he senvuoksi saavuttivat päämääränkin: hyvän arvolauseen tutkinnossa. Nuorten tytärten muoto vaihteli hyvin kaunisten ja aivan sieväin välillä. Koko suvulla oli tietty kunnollisuuden ja arvollisuuden maine, joka ei ollut ansiotta, sillä mitä suurimmasti kammosivat kaikki kehnoja tekoja, vaan, kummallista kyllä, melkein yhtä suuresti pelkäsivät jaloja ja yleviä tekoja, milloin ne poikkesivat tavallisuudesta, milloin ne vähänkin asettuivat maailman tuomiota vastaan.
"Se saattaa olla aivan kaunista teoriassa", he arvelivat, "vaan se ei sovi tässä syntisessä maailmassa. Herra varjelkoon meitä liiallisuuksiin menemästä!"
Vaan ei mitään sääntöä poikkeuksetta, ja suvussamme oli Yrjö serkku sellainen. Iso-äitini, hänen vanhempi sisarensa, kertoi minulle hänen elämäkertansa.
Hän oli ollut ilomielinen ja hilpeä upsieri, kunnes hänen morsiamensa, rakastettava ja kaunis tyttö, kuoli; silloin hän oli ollut vähällä menehtyä toivottomuuteensa, olipa mielipuolisuuden rajalla. Turhaan hänen läheisimmät omaisensa ja vainajan isä koettivat häntä lohduttaa. Jäähyväisittä jätti hän äkisti vanhempainsa kodin ja meni pitkille matkoille. Sill'aikaa kuoli hänen rakastettu isänsä ja jätti jälkeensä hänelle koko omaisuutensa sekä kauniin talonsa Fredriksbergin puistokadun varrella. Monta vuotta kului, ennenkun hän tuli takaisin, ja häntä, kun hän tuli, saattoi tuskin tuntea. Ilman varsinaista kanssakäymistä eli hän sittemmin hiljaisessa talossaan ja jäi vanhaksi pojaksi, eväten puoleksi kohteliaalla, puoleksi ilkullisella vastahakoisuudella kaikki omaisten ystävälliset yritykset häntä lähestymään. Erästä seikkaa hän ei kuitenkaan saattanut estää: lukemattomat lapset — niiden muassa minä — nimitettiin hänen nimellään.
Hän oli keskikokoinen, laiha, suora, melkein jäykkäryhtinen mies, jolla oli harmaat hiukset, ruskea iho sekä hymyily, joka saattoi olla sekä ilkullinen että hellä, niinpä toisinaan yht'aikaa kummankinlainen. Hänen terveytensä oli erinomaisen hyvä, jonka hän sanoi karaistun, vähätarpeisen elämänlaatunsa vaikuttamaksi; ainoastaan hänen silmänsä olivat ajoittaisin aivan heikot.
"Pikku Yrjö ei ole muiden lasten kaltainen", sanoi hänkin minusta, mutta, kumma kyllä, hänen suustaan se kuului enemmän kiitokselta kuin moitteelta, ja tällöin taputti hän minun päätäni sekä käski minun käydä häntä katsomassa, jota ei tarvinnut minulle kahdesti sanoa.
Minä pidin hänestä hänen surullisten elämänvaiheidensa tähden, jotka olivat syvälle minun lapselliseen sydämeeni vaikuttanet; hänen ystävällisyytensä tähden minua kohtaan, kun hän näytti minulle monta taulua ja ihmeellistä esinettä matkoiltaan; sentähden, ett'ei hän ollut muiden kaltainen, jotka tunsin; sentähden, että mielikuvitukseni sai ravintoa niistä historioista, joita hän kertoi, jopa senkin tähden, että sain nähdä häntä ja olla hänen huoneessaan.
Melkein joka sunnuntai-iltapuolena kuljin alaspäin pitkin tuota muhkeata vanhaa puistokatua hänen luoksensa, joko sitte lumi kirisi jalkaini alla tahi sade kastoi minut läpitse, tai tomu peitti minut pilveen, tai loka ylettyi aina saapasteni yli. Viimemainitussa tapauksessa en kuitenkaan saanut mennä sisälle, ennenkun piika, pitkä Annikki, oli raappinut ja pyyhkinyt jalkojani oikein äärettömästi.