Tuo pitkä juutalainen Annikki ei tosin kaunis ollut, — minä silmäilin häntä tarkoin, kun hän minua siivosi — mutta puhdas hän oli kuin vasta munittu muna. Vasemmassa poskessa oli käsnä, nenä oli hieman pystyssä, pienillä vaaleansinisillä silmillä oli rohkea, melkein kuin vähän uhkaa ilmaiseva katse, ja kuitenkin hän näytti niin sydämellisen hyvältä ja iloiselta, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku salainen ajatus, joka häntä ihastutti.
Sedän ja hänen piikansa välillä oli toisinaan kireä suhde. Sedän mielestä Annikki kulutti liian paljon rahaa, ja hän nimitti Annikkia tuhlariksi; Annikki vastasi, että setä oli saituri, nutustelija, ja hän sanoi sen kuuluvasti ja selvästi, ovesta ulos mennessään; minä en käsittänyt, kuinka hän tohti sitä tehdä, ja minä olin varsin vihainen hänelle; Yrjö setä sitä vastaan ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta; hän hieroi käsiänsä, ja hänen ruumiinsa hytkyi ikäänkuin pidätetystä naurusta.
Kesällä puuhaili setä pienessä kauniissa puutarhassaan; minä autoin häntä kaivamisessa ja kastamisessa, ja sain siitä porkkanan, päärynän tahi kukan palkinnoksi aina sen mukaan, mikä vuodenaika oli. Puoli huoneusta oli suljettuna; siellä sisällä oli kaikki samalla tavalla, kuin hänen rakastettunsa eläissä oli ollut; hän ei hennonut siellä mitään muuttaa, sitä vähemmän vuokrata sitä. Toisessa kerrassa asui vanha rouva, joka aina istui akkunan ääressä ja katsoi minua, kun minä tulin; hänen kissansa makasi akkunalla ompelukorin vieressä; sekin silmäili minua; tuo oli oikein kammottavaa! Kammottava vaan kuitenkin houkutteleva oli porstuassa oikeanpuolinen ovikin, joka johti noihin salaperäisiin huoneihin, joita en milloinkaan ollut nähnyt; vaan hupaisaa oli Annikin kyökissä, jossa kaikki kiilsi kuni norsunluu ja kulta.
Kun Yrjö sedän silmät olivat heikkoina, niin minä menin sinne jokaisena iltapuolena ja lu'in niin hyvästi kuin osasin — parhaani todellakin panin — kuuluvasti hänelle. Hän istui silloin suorana ja jäykkänä nojatuolissaan, leikaten tauluja minulle; vehreät verhot olivat levitettyinä akkunain eteen, ja koko huoneella, hänen kasvoillaan, sanomalehdillä ja minun käsilläni oli eriskummainen, vehreänvoipa vivahdus.
Minun tuli häntä sydämestäni sääli, etenkin kun luulin hänen saaneen heikot silmät surun ja itkun vaikutuksesta; tuota arveluani en kuitenkaan muille ilmaissut.
Paremmaksi tultua poistettiin vehreät akkunaverhot, ja setä rupesi silmäinvarjostinta käyttämään.
Ilolla havaitsin, että setä piti minun käynneistäni. Hän nimitti minua pieneksi kelpo pojakseen, jutteli minulle kauniimpia kertomuksia, vieläpä toisinaan käski minun illallisellekin jäädä. Illalliseksi oli lasillinen maitoa ja kaksi killinkiä maksava ranskanleipä; mitään muuta hän ei milloinkaan nauttinut, eikä Annikki saanut mitään muuta minullekaan antaa, vaikka hän mielellänsä olisi tahtonut.
Kuitenkin tapahtui äkisti muutos sydämellisessä keskuudessamme. Oli kaunis sunnuntai elokuussa; minä kuljin, miten tavallisesti, pitkin päivänpaahteista läntistä siltaa ja iloitsin, saadakseni kävellä sedän kanssa Fredriksbergissä, miten hän oli luvannut, kun muudan serkkuni, pitkä kadettiroikkana, niinikään Yrjö nimeltään, äkkiä pysähtyi minua puhuttelemaan:
"Mihinkä, nulikka? Ahaa, tuonne kai tuon vanhuksen luo! Sinäpä vasta nokkela poika olet: keinottelet saadaksesi itsellesi koko perinnön."
Ennenkun toinnuin siitä hämmästyksestä, minkä nuo sanat vaikuttivat, oli pitkä Yrjö kadonnut tungokseen. Hänen sanansa vaivasivat ja loukkasivat minua; minä tunsin olevani karvaalla mielellä ja onnettomana sekä käännyin heti takaisin.