Kotiin saavuttuani kysyi äitini ystävällisesti, miksi en ollut sedän luokse jäänyt, ja pyysi minua, ett'en suinkaan olisi huolimaton setää kohtaan.
Tuntui siltä kuin serkun muistutus olisi ollut avaimena äidin sanoja käsittämään.
Minä hiivin makuukamariin ja itkin, itkin sydämen pohjasta; nyt en tahtonut enää milloinkaan mennä sedän luo; olin melkein kuin suutuksissani hänelle hänen rikkautensa tähden.
Viikkoa myöhemmin olin kahdella päällä: menisinkö sinne, vai enkö menisi?
"Muista nyt, poikani, mennä setää tervehtämään", sanoi äitini, ja minä vastasin heti, ett'en tahtonut mennä, enkä mennytkään seuraavina sunnuntaina, vaan minä muistelin ja ikävöin häntä.
Lähelle puoli vuotta, oli sillä lailla kulunut, kun muudan täti kertoi, että tuo rakas, omituinen Yrjö — miten häntä omaisten kesken usein nimitettiin — oli silmistänsä pahempi kuin milloinkaan ennen, josta syystä hänen täytyi sisällä pysyä.
Setä parka! Kuka nyt luki hänelle? Annikki kai, vaan se ei ollut mitään hauskaa lukemista; Annikki ajatteli ainoastaan sanoja, vaan ei ollenkaan ajatusta, sen saattoi helposti kuulla. Minä ikävöin oikein hartaasti setää, minä näin hänet niin selvästi edessäni vehreältä vivahtavassa hämärässä. Mikä taistelu oli sisässäni! Rakkaus ajoi minua sinne, vaan ylpeys veti minua takaisin; oi, kun vaan ei olisi ollut perintöä! Vaan äkkiä sain mukavan ajatuksen, otin lakkini ja riensin pois.
Oli niin pitkä aika siitä, jolloin olin siellä ollut, että talo näytti varsin vieraalta; vanha rouva ja kissa istuivat kuitenkin muuttumattomina paikoillaan ja silmäilivät minua.
Minä naputin hiljaa ovelle ja astuin sisälle epäillen, täynnä häpeätä pitkän poissa oloni tähden sekä levotonna aikeeni vuoksi, vaan vahvana päätöksessäni panna se täytäntöön.
Akkunaverhot olivat levitettyinä ja silmäinvarjostin kuitenkin virassaan. Setä kääntyi puoliksi ympäri ja kysyi: