"Niin, Jumalan kiitos, että hän muistaa häntä", sanoi äiti, ja hänen iloiset kasvonsa synkkenivät, sekä kädet menivät ehdottomasti ristiin; "oi, se oli kauhea suru… viidentoista vuotinen poika, ja niin suuret toiveet kun hänestä olivat!"
Ainoastaan silmänräpäyksen kuluttua valo tuli kasvoille takaisin.
"Surulla on tarkoituksensa", jatkoi hän lempeästi, "se vetää meitä ylöspäin."
Erkki tunsi äidillisen käden olkapäällään: "Te olette hänen näköisensä."
Ei kasvoinpiirteiden suhteen, ajatteli Erkki heti; kuinka saattoikaan hän siinä katsannossa olla tästä kodista olevan lapsen kaltainen?
Pimeän tultua vaihtui tuo iloinen kiire omituiseen, juhlalliseen levollisuuteen; äiti yksin oli vielä ulkona lopettamassa toimiaan.
"Nyt tanssimme joulukuusen ympärillä!"
Erkki pysyi erillään, vaan hänet vedettiin piiriin. Elli hyppeli myöskin pienten kainalosauvainsa nojalla; Sven ja Anna pitivät hänestä kiinni. Äitiä pidettiin myöskin hameesta kiinni, sillä käsivarsillaan hän kantoi kaunista poikaansa, joka suurin, kummeksivin silmin monia kynttilöitä tirkisteli ja käsiään niitä kohden kurotti.
"Siit' on meill' iloinen aika."
Isä alkoi ja muut yhtyivät veisaamaan.