Erkillä oli kaunis ääni, ja hän lauloi mielellään, mutta tätä — ei, hän ei voinut tätä kestää. Uljaalla temmahduksella hän vapautti itsensä ja pakeni etäisimpään huoneesen.
Hiljaisia askeleita kuului, ihan varmaan tahdottiin häntä viedä takaisin, vaan hän ei ollut menevä!
Se oli rouva Lange, joka lähestyi; hän ei pyytänyt häntä sisälle tulemaan, vaan kysyi aivan odottamatta:
"Saatatteko muistaa äitiänne?"
Erkille oli huojennukseksi, ett'ei hän puhunut joulusta, virrenveisuusta tahi muusta semmoisesta.
"Minä muistan hänet vain hyvin hämärästi. Samana aamuna, jona hän matkusti — hän kuoli eräässä ulkomaisessa kylpylaitoksessa — tuli hän vuoteeni ääreen ja suuteli minua. Hän oli surupuvussa, ja minä tunsin hänen kyyneleitään otsallani."
"Silloin antoi hän pienen lapsensa Jumalan käsiin."
"Te ette saa minulle tuolla tavalla puhua!" sanoi Erkki, hypähtäin kiivaasti seisomaan, "minä en kestä sitä, minä en tunne itseäni, eikä teillä ole aavistustakaan siitä, millainen minä oikeastaan olen."
"Ennen uskoin aina", hän jatkoi kiihkoisesti, "että kaikki tyyni oli ilvettä ja teeskentelyä tahi, parhaassa tapauksessa, ulkokiiltoa ja unelmaa, vaan nyt kohtaa minua elävä todellisuus. — Minä en tarkoita, että itse uskon, käsittäkää minut kaikin mokomin oikein, ei, sitä en tarkoita! vaan minä en saata epäillä, ettette te ja teidän omaisenne olisi totisia, totuutta rakastavaisia ihmisiä; minä uskon teidän uskonne vilpittömäksi, kohtaahan se minua totuudessa ja rakkaudessa ilmautuvana elämänä. Minä en saattanut veisata muassa, vaikka elämäni olisi siitä riippunut! Tiedättekö, millaiselta minä omissa silmissäni näytän? Sadun peikolta, jonka täytyy ristinmerkkiä paeta."
"Se oli ruma vertaus", sanoi rouva Lange, hänen käteensä tarttuen; "minä en mieli teitä verrata pakenevaan peikkoon, vaan pikemmin polvilleen lankeavaan Pyhään Pietariin, joka lausuu: 'Herra, mene pois minun tyköäni, minä olen syntinen ihminen!'"