Taas laulettiin salissa; vienot lasten äänet taipuivat kauniisti isän vasken lailla kumajavan äänen mukaan.
"Tulkaa tekin sisälle!"
"Ei, minä en voi, en todellakaan voi! — mieleni tulee niin omituiseksi; minun pitää päästä ulos!"
"No, hyvä sekin, menkää vain, mutta ulos tähtien alle."
Rouva aukaisi taas oven ja rukoili hiljaa, juurikuin peljäten, että hän häiritsisi hänen ajatusjuoksuaan.
"Mutta ottakaa päällystakki yllenne, nyt on niin kylmä."
Tämä pieni huolenpito, koko tuo äidillinen käytöstapa saattoivat mitan ylitsevuotavaksi. Kyynel murtihe esiin, jopa toinen ja kolmaskin.
"Olenko peräti lumottu!" Hän polki maata.
Ilta oli hiljainen, selkeä ja kylmä, miljoonia tähtiä säihkyi ja vilkutti. Erkin ajatukset kuohuivat, ne ikäänkuin vapauttivat itsensä ja muuttuivat ääniksi, jotka puhuivat huolimatta, tahtoiko hän niitä kuulla taikka ei.
"Hän antoi pienen lapsensa Jumalan käsiin! — niinkö? Sekö se oli, jonka hänen äitinsä oli sinä aamuna tehnyt?"