"Onko sinulla ketään tuolla?" tuo lapsen kysymys tuli taas; "onko sinulla ketään tuolla?"
"Jos!" — eihän toki, hän ei kestänyt sitä, kuolleet olivat kuolleet, poissa ainiaan.
Virrenveisuu kuului rauhallisin sävelin huoneesta, hänen kulkiessaan edestakaisin pihalla kuni rauhaton henki.
Ja hän muisteli kulunutta elämäänsä, koko oloansa holhojan perheessä; eikö sielu ollut saanut kiviä leivän sijaan, yhä vain kiviä?
Ennen ripille laskentaa oli hänellä ollut omantunnon epäilyksiä, jopa oli hän kerran sanonutkin: "Mitä minun pitää tehdä? Minä en usko, mitä pappi sanoo." Ja holhoja oli vastannut hänelle: "Se on ikävä seikka, se; mitä vähemmän sitä ajattelee, sitä parempi; sinun on pakko vastata samoinkuin muutkin, poikani."
Erkin tultua sisälle toivottivat kaikki toinen toiselleen: Hyvää yötä, hyvää yötä! ja iloista joulua! Silmät säteilivät.
"Kiitoksia!" sanoi hän, "kiitoksia, kiitoksia!" mutta hänellä ei ollut mitään toivotusta takaisin heille. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän olikaan ennen ajattelemattomasti ja kevytmielisesti sanonut: iloista joulua!
Isä katsoi häneen; hän havaitsi herättävänsä huomiota ja lähestyi nyt.
"Hyvää yötä!" lausui isä, jonka syvä, totinen katse kävi suoraan hänen sielunsa sisään, isällinen käsi laskeutui hänen päänsä päälle. "Jumala antakoon teille iloisen joulun!"
Mutta mitä kaikki tuo olikaan? — Erkki käveli edestakaisin permannolla sisällisesti liikutettuna. Miksi tulivatkaan kaikki nuo raamatunlauseet juuri nyt hänen mieleensä? Kuni enkelien sävelet ne hänen ympärillään kajahtelivat.