"Ompa hauskaa, että sinä ja Regiina saatte toisianne tavata, Elisabet kultani."
"Pidätkö sinä Regiinasta, äiti?" kysyi Kristian kuivasti.
"Hän ei minua oikeastaan miellytä, vaan ovathan he ystävät, eikä Kristiina tädin seura saata mitenkään olla kahdeksantoista vuoriselle tytölle kylliksi. Minä en tiedä vähintäkään pahaa Regiinasta; me emme saa ylen ankaria olla."
"Maailma on olemassa yksin hänen tähtensä", jatkoi Kristian levollisesti. "Poika parka, ei sanaakaan anteeksipyynnöksi siitä, että hän ajoi hänet pois teepöydästä!"
Äiti vastasi vain lisäämällä puita tuleen teekyökin alle sekä vehnäleivän palasen siihen melkoiseen läjään, joka jo ennen Juhanin lautasella oli. Kului useita tunteja, ennenkuin hän tuli takaisin, punaisena, hengästyneenä ja suuttuneena.
Ensinnä minun täytyi saattaa hänet kotiin ja sitte taas juosta Köpenhaminaan noutamaan nuottipinkkaa, jonka hän oli unohtanut. Hänpä on oivallinen serkku! Kolmessa, neljässä paikassa minun täytyi kysyä turhaan, ennenkuin sain niitä, ja sitte takaisin Fredriksbergiin mokomien nuottien kanssa; mutta milloinkaan en enää mitään sellaista tee, en milloinkaan! Herttainen, pikku Juhana! kun hän tahtoi minut mukaansa saada, ja tuskin kiitosta, kun takaisin tulin; niin, sepä kyllä on herttaista —, ja kuinka minä nyt ehdin kieliopin huomiseksi oppia!
Seuraavana päivänä itkivät sekä äiti että Laura, kun heille hyvästi sanoin. Kristian sitä vastaan näytti levolliselta ja tyytyväiseltä; hänestä ne varmaankin olivat kovin tarpeettomia kyyneleitä. Juhana nukkui vielä korvallaan; kielioppi oli päänalaisen alle pantuna toivossa, että unen hyvä henki läksyn pieniin aivoihin ajaisi. Palvelustyttömme, mitä häneen tulee, kantoi nähtävästi kirkastuneella muodolla kapineeni ajopeleihin; eipä ollut vähäinen hauskuus päästä useaksi kuukaudeksi vapaaksi perheen oikullisimmasta ja vaateliaimmasta asukkaasta.
II.
Vanhat, valtavat lehmukset, joiden mukaaan Lehmukselalla oli nimensä, olivat täydessä kukassa; tuuli toi niiden lemun vastaani, kun vaunut vierivät kohden punaista rakennusta, joka vihannuuden läpi niin ystävällisesti tirkisteli. Isoisä itse seisoi oven ulkopuolisilla, suurilla kiviportailla ja huiskutti nenäliinallaan. Hän oli varteva, hartiakas vanha herra, vilpittömin, hilpein ja hyväsydämisin kasvoin. Sanottiin, että hän oli Thorvaldsenin näköinen, joka miellytti häntä suunnattomasti, niinpä pieninkin viittaus siihen suuntaan voi hänet parhaimmalle tuulelle saattaa. Varmaankin saattaaksensa tuota yhtäläisyyttä huomattavammaksi, oli isoisän alaspäin käännetty paidankaulus jotenkin leveä ja hänen kaunis, valkoinen tukkansa taiteellisesti järjestetty. Muuten oli koko hänen olennossaan sotilaan ryhti ja käytös. Suorana ja solakkana hän seisoi, huolimatta vanhuudesta ja siitä, että hän oli invaliiti: luoti vuodelta 1848 oli vielä sääressä — niin ainakin hän väitti — ja teki sen kankeaksi sekä käynnin varsin vaivaloiseksi.
Isoisä oli kuusi vuotta sitte ollut pari viikkoa Köpenhaminassa. Hän kävi silloin joka päivä meitä katsomassa ja toi aina muassaan äärettömiä tötteröitä namusia, joita äiti turhaan pyysi hänen kätkemään ja pienissä osissa jakamaan. "Heidän pitää saada tarpeeksensa" — sanoi hän aina meidän suureksi riemuksemme; — "onhan se hauskaa, että niin pieni saattaa lapsia ilahduttaa!"