"Minä en milloinkaan olisi puhunut pahaa veljestäni, sinun isästäsi", hän sanoi lopullisesti, "ja hän yhtä vähän minusta. Muuten arvelen, että se, joka soimaa sitä, joka oikeastaan on kiitoksen arvoinen, alentaa ainoastaan itsensä." Tuon lausuminen saattoi varovalle, harvasanaiselle Kristiina tädille nähtävästi suuren ponnistuksen. Isoisä hymyili ilkkuvasti.
"Lirinlolua! Jos niin pääsi mukaan kävisi, Kristiina, niin kuoltaisiin paljaasta kunnioitettavaisuudesta ja ikävyydestä. Tässä, Elisabet, on puutarhapaviljonki ja uusi veranda, minun ylpeyteni. Saatatko nähdä Dannebrogia [Tanskan lippu] kunnaalla alhaalla puutarhassa? Me olemme nostaneet lipun pienen vieraamme kunniaksi. Ole nyt kuin kotona, lapsi, minä tarkoitan kotona sanan täydessä merkityksessä ja tahdon tulla ymmärretyksi. Teeskentelyä ja kömpelöä häveliäisyyttä en saata kärsiä."
"Siis tahdon heti poimia pari ruusua ja panna hattuuni, isoisä. Minä rupesin haluamaan niitä jo vaunuista puutarhaan tähystäissäni."
"Siitä minä pidän! — Miellyttävä lapsi, kunniani kautta!"
Viimeiset sanat kuiskaistiin tädille, minun kiitäissäni yli ruohokentän, vaan minä kuulin ne toki selvästi.
Oikeastaan olivat ruusut minusta jotenkin arvottomia, ja minä poimin niitä etupäässä isoisääni miellyttääkseni. Kun minulta siihen aikaan kokonaan puuttui vakavaa luonnetta, niin tavallisesti koetin miellyttää niitä, joista pidin, ja joiden seurassa olin. Harvat ystäväni pitivät siitä syystä minusta paljon; minun olemistavassani he saivat jonkunlaisen heijastuksen — jos niin saan sanoa — omista mielipiteistään. Kotona sitä vastaan en koettanut milloinkaan miellyttää, ja ainoastaan siellä tuli itsekäs luontoni esille. Vilpillinen en toki oikeastaan ollut; minä seurasin muiden ajatusjohtoa väärin käsitetystä kohteliaisuudesta, suuresta huikentelevaisuudesta ja kaikkeen uuteen mieltymisestä.
"Olisi parempi, jos Elisabet poimisi puhjenneita kukkia; pensasten kukoistaminen on tuolla lailla pian kokonaan ohitse."
Kauhistuksella oli täti nähnyt sen hävityksen, jonka olin tehnyt.
"Anna hänen ottaa nuput, Kristiina, onhan hän nuppu itsekin."
Isoisä silmäili tyytyväisenä ruusunnuppuista täyteläistä seppelettä, joka oli hattuni ympärillä. Kumpikaan meistä ei ajatellut, että huomennakin oli päivä, ja että ruusupensaat joskus voisivat kukattomina olla.