"Sinulla on varmaan hyvästi nälkä", hän virkkoi; "jospa vain saisimme sinun mieliherkkujasi päivälliseksi. Sanoppa minulle nyt vilpittömästi, mitä mieluimmin haluaisit?"
"Oi, isoisä, näin maalla tekee mieli luonnollisesti hernesoppaa, paistetuita kananpoikia uusien perunain kanssa sekä mansikoita."
Tuon sanoin taas häntä miellyttääkseni ja onnistuin.
"Oikein! Hän on, totta vie, oivallinen. No, Kristiina, mitä on sinulla?"
Kristiina täti näytti varsin närkästyneeltä, vaan vastasi toki varsin tyvenesti:
"Me emme syö jokapäiväisruokana milloinkaan kananpoikia, — vuonanpaistia."
"Sitte, lapseni, saat tyytyä ensimmäiseen ja viimeiseen ruokalajiin, jotka arvasit oikein."
Isoisä lähestyi sitte, ikäänkuin tahtoen ottaa minun käsivarteni, vaan ajatteli toki ja sanoi hyväntahtoisesti tyttärelleen, joka pysyi vähän takapuolella:
"Mihinkä menet, Kristiina? Etkö tahdo auttaa ukkoa astua kömpimään, miten tavallisesti? Pikku prinsessa voi lentää edellä."
"Onko tämä sinun muotokuvasi, isoisä?" Minä pysähdyin Thorvaldsenin suuren muotokuvan eteen.