"Weijari! Tiedäthän kyllä, kenen muotokuva se on." Isoisä näytti erinomaisen riemastuneelta ja tyytyväiseltä.
Päivällisen jälkeen riensin yksinäni alas puutarhaan ja sieltä tien yli pitkin pienen, kaltaisen puron vartta, joka hedelmällisten peltojen ja niittyjen välitse luikerteli. Oli oikea sydänkesän päivä; päivä paahtoi polttavasti, vaan rannalta hengitti virvoittava leyhkä. Korkealla purjehtivat kirkkaalla, sinisellä taivaalla vaaleat hattarat. Viljapellot lainehtivat kuni vesi, muutamat jo kellertävinä, toiset varsin vehreinä, joukko elokaunokkeja ja unikkoja seassa. Purolla oli tavaton kiire joutua alas mereen; tuuli suhisi pajan viereisissä, korkeissa poppeleissa, ja pieni, iloinen varsa tanssi niityllä; minä olisin niin halusta sitä taputtanut, vaan kun lähestyin, niin emä kutsui sitä pitkällä, tuskallisella hirnunnalla, ja silloin se lähti emänsä luokse. Oi, kuinka selvästi muistan, miltä kaikki näytti tänä iltapuolena, jolloin ensikerran nuo seudut näin! Rääsyinen poika istui aidalla ja pujotti mansikoita korteen; poika oli paljain jaloin, hänellä olivat mustat, pienoset sormet eikä suinkaan puhdas vaan sydämellisen iloinen muoto.
"Kuka mansikat on saava?"
"Oh, en tiedä."
"Turhia puhut! Tiedäthän sen kyllä."
"Äiti, tiedän mä."
Läpitseni kävi ihmeellinen tunne, ja oman äitini kuva seisoi silmänräpäyksen melkein soimaavana edessäni; vaan minä riensin eteenpäin ja unohdin pian pienen pojan ynnä kotona olijat kaiken sen ihanuuden tähden, jota ympärilläni näin. Polku oli johtanut minut metsään. Molemmin puolin kohosi korkeita jyrkänteitä, ja niiden välistä, suoraan edessäni, näkyi ranta, hohtaen kuni hopea, kuohuen ja kohisten. Monta laivaa oli merellä, ja valkoiset purjeet paisuivat vinhasta tuulesta.
Siellä oli ihmeellisen ihanaa, ja minä olin pian kulkeva täällä Regiinan kanssa ja näyttävä hänelle kaikki nuo kauniit paikat; ja tanssihuvit sitte herraskartanossa — tanssihuvit!
Ehdottomasti aloin hyräillä tanssisäveltä ja pyörähdellä ympäri. Samassa kuului ylhäältä jyrkänteeltä varoittava koiran haukunta, ja suuri, ruskea koira tuli näkyviin, selvästi suurimmassa määrässä minun käytöksestäni suuttuneena. Peljästyin pahanpäiväisesti; kuinka lapsellista ja tyhmää tanssia yksinään! Mitähän, jos joku olisi nähnyt sen! — Olin kuulevinani heikon vihellyksen, sitte katosi koira, ja kaikki oli hiljaa. Tuokion kuluttua kahisi taas pensaiden välissä, ja kahden-, kolmentoista vuotinen tyttö tuli juosten rinnettä myöten, suuri tyhjä ämpäri kädessä.
Nyt äkkäsin, että pieni, viheliäinen hökkeli oli siellä ylhäällä puiden välissä. Lapsi juoksi puroon pistäytyvälle kivelle ja täytti ämpärin purosta. Se oli pieni kirpulaposkinen olento, oljenkeltaisin hiuksin ja valkein kulmakarvoin. Hänen pukunsa näytti kuitenkin kaikessa köyhyydessään olevan oivan siisti.