"Oliko se sinun koirasi?" kysyin minä, koskettaen päivänvarjostimellani hänen olkapäätänsä.
Hän kutistui kokoon, läikäytti puolen vedestä maahan ja loi minuun peljästyneet, tuntehikkaat, siniset silmät; sitte hän pudisti useaan kertaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi minua käsittänyt, täytti ämpärin uudelleen ja kulki varovasti ja näppärästi ylös pitkin jyrkkää, melkein pystysuoraa polkua; puun juuret, jotka polun yli edestakaisin kiertelivät olivat hänen astuiminaan; minä luulen, ett'ei hän pannut maahan pisaraakaan.
Miten ihanaa! Vartevia, solakoita pyökkejä muhkeine latvoineen oli hamaan jyrkänteen äärimmäiseen reunaan asti — rantakin täytyi olla komea nähdä meren puolelta; — keltaiset kaprifoliot pilkistivät tummain tammenlehtien seasta; pieniä, punaisia neilikoita loisteli metsän rinteessä; kaikkialla ylvästeli vaaleanvehreitä sanajalkoja komeimpien päivänvarjostimien näköisinä. Minä poimin jättiläiskimpun ja kiirehdin sitte takaisin kotiin. Auringon säteet lankesivat vinoon puiden runkoja pitkin; kello mahtoi olla paljon.
Kummastuksekseni näin tuon suuren, ruskean koiran aivan levollisena puutarhapaviljongin ovella. Se oli sama, minä en saattanut erehtyä. Kun lähestyin, alkoi se murista, vaan tällä erällä enemmän kysyen kuin suutuksissaan.
"Hiljaa, Hektor! hiljaa poikani!"
Tuon käskyn jälkeen laskeutui se kuuliaisesti alas ja antoi minun esteettä käydä ohitse.
Isoisä istui pelaamassa sakkia muutaman vieraan herran kanssa. Sisään astuessani nousi tuo vieras ja tervehti kohteliaasti. Sillä olivat miellyttävät, tunnokkaat kasvot, ja se näytti olevan kahden tahi kolmenneljättä vanhan. Suun tienoissa leikki vieno, lähes havaitsematon hymy, josta päätin, että hän oli nähnyt minut ennen ja tunsi minut.
"Istukaa, istukaa rakas pastori, se on vain lapsi! — Te ette usko, kuinka iloiseksi tulin, kun sain pienen pojantyttäreni tänne. Minä rakastan nuorisoa, eloa ja hauskuutta, ja minä olen jo edeltäkäsin antanut hänelle luvan kääntää ylösalaisin koko talon. Mutta hyödyllisiä asioita hänen myös pitää oppia; ota tuoli ja istu tänne, pienonen! ja koeta seurata peliä."
Minua hieman loukkasi ja suututti, että isoisä kohteli minua noin vain kuni lasta, vieläpä vieraan, läsnäollessa. Niin mahtavalta suuren rouvasihmisen arvokkaisuudella, kuin minulle mahdollista oli, otin tuolin ja siirtäydyin pelaavien luo.
"Suokaa anteeksi, herra majori; neiti Hjort varmaan mielellänsä järjestäisi kukkansa ensin."