Pastori osoitti suurta kukkakimppua, jonka olin eräälle pöydälle heittänyt ja sitte unohtanut.
"Teeskentelijä!" sanoi isoisä, sydämellisesti naurahtain. "Hän itse, Elisabet, ei jaksa nähdä, että kukat saavat kuihtua; no, saatatteko sitä kieltää?"
"En peräti", vastasi hän, naurahtaen myöskin. "Kenties se on minun omituisuuteni; mutta minua oikein vaivaa, kun näen kukkia noin virumassa. Jos niitä on nyhdetty pois oikeasta kodistaan, niin tulee ainakin huolehtia, etteivät ne surkastu."
"Mitä sanot, Betti, eikö hän puhu, ikäänkuin ne olisivat eläviä olennoita? Niin, kukat ovat hyvän pastorimme keppihevosia. Jos hän kulkee vieraassa puutarhassa, jossa rikkaruohoja on, niin hän muitta mutkitta nyhtää ne pois, ja jos on hyötyvesoja, niin hän heti ottaa pienen, terävän linkkuveitsen, joka erittäin sitä tarkoitusta varten on taskussa, ja leikkaa pois. Vesikannun ja vesisäiliön hän osaa hakea ja käyttää niitä, vaikkei hän milloinkaan ennen olisi talossa ollut. Jumala armahtakoon sitä, joka hänen kasvejaan vahingoittaisi, sillä muuten, vaikka hän on sävyisin ihminen maan päällä, en mene kenenkään puolesta vastaamaan. Mitä pidätte luonteenne kuvauksesta, pastori Birk? — niin, minun tulee lisätä, että hänellä on sama halu puhdistaa, leikata hyötyvesoja ja kastaa kanssaihmistensä sieluissa kuin heidän puutarhoissaan."
Isoisä naurahti uudestaan; pastori näytti totiselta.
"Kun vain voisi täyttää toimensa oikein, herra majuri, erittäinkin viimemainitussa suhteessa", hän sanoi.
Niin naurattavaa! Se oli jotakin, jota sopi Regiinalle puhua, ajattelin minä. Mutta kuitenkin oli ikäänkuin kukat olisivat saaneet silmissäni suuremman arvon, ja minä kokosin ne suurella huolella, ainoata korttakaan unohtamatta. Sitte etsein Kristiina tädin, saadakseni niille vaasia.
Hän seisoi varastohuoneessa ja pani vaatteita kauniisen, vanhanaikaiseen liinavaatekaappiin, joka näytti kokonaiselta huoneelta. Miten mallikelpoisesti järjestyksessä siellä kaikki oli, ja miten toimekkaalta ja mahtavalta täti totisin kasvoinensa näytti!
"Viistoista, kuustoista, kuustoista, kuustoista;" hän etsi korista salveteille jatkoa, ja minun pyyntöni tuli selvästi aivan ajattomalla ajalla. Äkeätä vastausta, jota hänen kasvonsa ilmoittivat, ei kuitenkaan tullut. Kristiina täti ei juuri milloinkaan antanut huonolle tuulellensa valtaa; mutta sen näki toki varsin hyvin, ja se pakollinen muoto, minkä hänen kasvonsa siten saivat, teki varsin ikävän vaikutuksen.
"Jos tahdot Elisabet, seurata minua kyökkikamariin", hän sanoi, "niin saat katsoa, onko meillä, mitä tarvitset, vaan tuskin uskon sitä."