"Saa!" ensi erän näin hänen harmista punastuvan. "Jos sulla on halua, niin luonnollisesti saat."
Mitä oli minun tekeminen? Minä käännyin isoisän puoleen ja pyysin hyvää neuvoa.
Armas vanha mies, hänelle se oli omantunnon kysymys. Koko sielustaan hän soi minulle tuon huvin, mutta hänen lemmekkäässä sydämessään oli jotakin, joka sitä vastusti.
"Jos, enkelini, jäät kotiin, niin et ole milloinkaan sitä katuva", hän sanoi lopullisesti, "jos taas menet, niin ehkäpä joskus, etenkin jos sisar kuolee, sinua on vaivaava se, että jätit hänet, kun hän oli murheinen. Mutta minä toivon sisaren tulevan paremmaksi keskiviikoksi."
Se tuli kuitenkin huonommaksi, miten kuulin muilta; itse en siitä rohjennut kysyä.
"Kuinka teet, Elisabet?" kysyi isoisä, minua ystävällisesti silmiin katsoen.
"Minä jään kotiin. Oi, minä olin niin paljon iloinnut näistä tanssihuveista!" Ja minä hyrähdin itkemään.
"Pieni raukka; käy istumaan polvelleni, isoisän sydänkäpynen! Kas niin, kas niin, nyt on hyvin taas, kiltti, uhraava tyttöni! — Kenties mekin toimitamme kerran tanssihuvit täällä, jahka kaikki hyvästi on — kukaties!"
Kristiina täti seisoi silmänsä tuijottaen isoisään, kun hän taputteli ja hyväili minua. Oi, kuinka ainoakin noista hellistä sanoista olisi häntä pitkiksi ajoiksi lohduttanut ja vahvistanut!
Kun Regiina lähti tanssihuveihin, niin minä tunsin itseni todelliseksi sankarittareksi. Isoisä ihmetteli minun lujuuttani, itse tätikin silmäili hyväksyen minua; mitä sitte Ove oli sanova?