"Katsokaa", sanoi isoisä, pitäen minua riemuiten Ove'n edessä, "mitä tästä pienestä marttyyristä sanotte? Ettekö luullut hänen kaikissa tapauksissa lähteneen?"
"En, minä toivoin, että hän jäisi kotiin; minä toivoin sitä hänen itse tähtensä, koska se oli oikeimmin."
Isoisä katsahti kummastuneena; hän ei ollut ennen muutosta suhteessamme havainnut. "Sisareni tila ei ole hyvä", sanoi Ove äkisti, ikäänkuin sillä tahtoen kummallisen lauselmansa selittää. Minä puolestani riensin, ylös omaan huoneeseni ja itkin katkerasti.
Se siis oli koko kiitos ja palkinto uhrauksesta! Oi, miten kovasti ja sydämettömästi se oli! Ja nyt kai jo kajahtelivat musiikin säveleet, ja muut tanssivat tulisoihtujen valossa vehreässä puistossa, kun minä viruin täällä ja itkin.
VI.
"Kas kuinka pilvet hajoavat, ja tuossa on aurinko, me saamme herttaisimman ilman. Sade on tomun tukehduttanut, kaikki on virkistynyt. Oi, kuinka hauskaa tulee!"
Regiina seisoi ovessa ja tähysteli, milloin taivasta, tuliko hyvä ilma, milloin tietä, saapuisivatko vaunut, joiden piti meidät noutaa.
"Tuleeko sulhosi mukaan?" kysyi Kristiina täti, kurottaen minulle korillisen parhaita kirsikoita.
"Ei, tiedäthän, ett'ei hän juuri jouda lauantaina. — Kas, Regiina, eivätkö nämä marjat ole viehättäviä?"
"Vastustamattomia!" Hän alkoi syödä.