"Vaan eikö sitte huviretkeä olisi saattanut toistaiseksi lykätä?" jatkoi täti.
"Sinä unohdat tykkänään", intoili Regiina, "että tämä huvimatka, pieni kalastusretki, on rouva Gyldenpiilin toimesta, ja hän on itse muassa. Se on niin kaunis ja ystävällinen teko tuolta vanhalta rouvalta, emmekä me tosiaankaan saa tehdä mitään estelyksiä päivään katsoen."
Minä vaikenin, vaan arvelin itsekseni, että lauantai oli valittu juuri sitä varten, että päästäisiin Ove'sta.
"Mutta taivaan nimessä", huudahti Regiina äkisti, "kuka tuolla alhaalla tiellä tulee? Eikö se ole tuo punatukkainen palvelija… ompa niinkin… hän tuo tietysti ikävän sanoman."
Tuo punatukkainen palvelija ei ollut kukaan muu kuin Mette Marian veli; pieni Per Jörgen, joka toisinaan toi sanan tahi kirjeen Ove'lta. Sen erinomaisen kömpelö käytös, oli herättänyt Regiinan huomion, ja hän huvittelihe aina saattamalla tuon poika pahasen hämille.
"Tule tänne, pieni kirjekyyhky; mitä sinulla siellä on?"
Per Jörgen kumarsi kömpelösti, punastui ja hymyili, jotta suupielet vetäytyivät korviin asti, hänen Regiinan ohitse mennessään; sitte hän kurotti minulle piljetin ja sanoi nähtävällä ponnistuksella, juurikuin toinen sana olisi tahtonut toisen niellä:
"Ei tarvita mitään vastausta, neiti", jonka jälkeen hän lähti tiehensä niin, että hän kompastui omiin jalkoihinsa kiviportaille, ja kyntti sitte salamansukkelasti tielle.
Kirje pyysi minua lyhyesti vaan vastustamattomasti jäämään kotiin, se oli hänelle sangen tärkeätä, hän kirjoitti, saadakseen puhua yksinään ja häiritsemättä kanssani.
Oi, ei, se oli todella liian paljon; ryöstettäisiinkö tämäkin ilo minulta?