"Ei suinkaan" — hänen verensä kiehui —; "mutta kaikissa tapauksissa en mielelläni tee pilaa niistä ihmisistä, joiden vieraanvaraisuutta vasta olen nauttinut."
Holhoja, joka samassa kulki ohi, löi häntä keveästi olalle:
"Erkki on suora ja kunniallinen mies", sanoi hän. "Jättäkää hänet rauhaan!"
"Hän on noin juro siitä syystä, kun matka ei ole onnistunut", nauroi äiti; "mitäpä sulla siellä olikaan tekemistä?… Rouva Bruhn, aijotteko lähteä?"
Viimeiset sanat hän sanoi eräälle vanhalle, surupukuiselle naiselle, jolla olivat kelmeät, itkeneet kasvot ja turvonneet silmät.
"Suokaa anteeksi, mutta parasta on, että käyn kotiin!"
"Jääkää toki kaikin mokomin! Kukin kyllä näkee, että te tarvitsette huvitusta; te ette saa noin surun valtaan jättäytyä."
"En voi muuta! — joskus yritän hauskuuttaa itseäni ihmisten joukkoon tulemalla, mutta tilani siitä vain pahenee, ja yksinäisyys, kotiin tultuani, tuntuu kahta tukalammalta; se on niin hirveä! — ei, hyväksi ei tilani totisesti tule, ennenkuin makaan mustassa mullassa ainoan lapseni luona."
Hän pyyhki silmiään pitsinenäliinalla, pani kalliin huivin hartioilleen ja meni sitte ulos. Rouva Johnson veti taas henkeään.
"Raukka, hän väsyttää ihmisen hukkaan ainaisella ruikutuksellaan, ja istuu kuitenkin joukossa, poistaen ilon. Oli oikein paha ollakseni muiden vierasten tähden. Hauska laulu, lapseni! — Laula sinä myös, Erkki!"