"En todellakaan voi laulaa tällä hetkellä."
Hänen ajatuksensa olivat surullisen äidin luona etehisessä. Jos vain ystävällinen ääni kuiskaisi hänelle: "Surulla on tarkoitus; se vetää meitä ylöspäin." Hän lähti melkein tahtomattaan ulos.
Palvelija oli poissa, nainen seisoi, sovittaen päällysnuttua yllensä, Erkki auttoi sen ylle.
"Minä kiitän teitä!" sanoi nainen, vetäen verhon silmilleen; mutta Erkki näki kuitenkin kyynelen toisensa perästä tipahtavan.
"Saanko saattaa rouva Bruhnia kotiin?" eihän hän saattanut häntä tuolla lailla laskea.
"Oi, ei tarvitse, te olette liian kohtelias, näin aikaisin illalla ei ole tarvis."
"Minä aijon kaikissa tapauksissa ulos." Erkki tarjosi käsivartensa.
Tähdet loistivat suurina, kirkkaina, lukemattomina. Rouva Bruhn kulki joutuisasti; rannerenkaan mustat helmet rahisivat joka kerta, jolloin nenäliina silmiverhon alla kulki. Erkin sydäntä kirveli, hänen täytyi lausua sana, ainoa lohdutuksen sana, vaan mitä sanoisi hän? Oi, hän oli niin köyhä! He saapuivat yhä lähemmä rouvan kotia, nyt he seisoivat sen ulkopuolella; rouva soitti.
"Tuo — tuolla tähtien yläpuolella on Yksi; murhe tulee Häneltä, niin uskon, ja vie meitä Hänen luoksensa!" — Tuo ei ollut Erkin tavallisella äänellä sanottu; tämä ääni tuli, ihmeellisesti värähdellen, sielun syvimmästä sopukasta. Kummasteleva, puoleksi epäilevä, puoleksi kiitollinen katse, pikainen kädenpuristus, ja Erkki oli yksin.
Mitä olikaan hän tehnyt? Todistanut siitä Jumalasta, johon hän ei itse uskonut; vai uskoiko hän?