Erkki ei ollut tanssiaistuulella, vaan hän meni kuitenkin tanssiaisiin, mistä syystä, sitä hän ei itsekään tietänyt.
Liehuvia nauhoja ja säihkyviä hohtokiviä, kiitäviä kiharoita ja muhoilevia muotoja, kukkain lemua ja soittoa; perällä yltäisesti varustettu joulukuusi.
"Mitä joulukuusella täällä on tekemistä?" ajatteli hän. "Miksi nuo häiriötilassa olevat, hajamieliset, teeskenteleväiset ihmiskurjat toisilleen iloista joulua sanovat? Iloinen joulu! Heidän suussaan se aivan varmaan merkitsee hauskuutta, hyviä päiviä, mutta sekään ei ole todellisesti tarkoitettu, sillä he eivät suo hyviä päiviä toisilleen."
"No, milloinka lähdemme matkustamaan?" Asioitsija löi raskaalla, valkoisella kädellään Erkkiä tutusti olalle, huhtikuunko lopussa vai toukokuun alussa?
Pieni, kaunis, ruskeasilmäinen ja kuoppaposkinen Julia katsoi kysyvästi Erkkiä:
"Huhtikuun lopussa, eikö niin?"
"Kiitoksia, herra asioitsija, vaan minulle on tullut selville, että tarvitsen työtä enkä huvitusta."
"Kuinka? Te hylkäätte kutsumuksen!" Tuo ennen hyväntahtoisuutta loistava muoto tuli kylmän, vastenmielisen näköiseksi. "Vai niin; no, minä en, totta vie, tyrkyttämään rupea."
"Mutta Terese ja minä rupeamme", sanoi Julia, läheten. "Te ette millään ehdolla saa pettää meitä. Me olemme varmana matkakumppaninamme ajatelleet teitä, taiteentuntija, kielimies, historioitsija — toivon, että tunnette itseänne mielisteltävän — erinomainen eteenlukija, jollainen on aivan välttämätön sadeilmassa, hauska seurakumppani: me emme saata olla teitä paitsi. Isällä on tietysti oma piirinsä: suuret rakennukset, veistämö, pörssi, ateriat, ja kaikki tuo voipi kyllä olla aivan hyvä, vaan me, me emme saata teitä paitsi olla."
"Te erehdytte minun suhteeni, neiti Busch; minusta todenteolla olisi teille vain pettymystä pettymyksen päälle."