Erkki nyökkäsi kohtelijaasti, vaan kieltäen, ja meni viereiseen huoneesen.
"Kuinka te olette isänne kaltainen, kandidaatti Anker!"
Erkki kääntyi ympäri; puhuja oli pieni vanha rouvasihminen, jonka pienet, vaaleansiniset silmät katsoa tihruttivat niin ystävällisesti harmaitten kulmakarvain alta.
"Todellako? Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut. Ylimalkaan olen aivan vähän isästäni kuullut. Tunsitteko häntä likemmin?"
"En, vaan tapasimme toisemme joskus. Milloinkaan en unohda erästä päivää, jolloin soitin vanhempainne ovikelloa, ja isänne tuli itse avaamaan. Tuo kunnon mies näytti niin häiriytyneeltä. 'Eihän täällä vain lie tapahtunut mitään?' kysyin minä, sillä olin vähällä luulla tulen irti huoneessa olevan. 'Ompa kyllä, paras everstin rouva, täällä jotain tapahtunut; me olemme aivan äsken saaneet pienen pojan, oivallisen, hyvin muodostuneen pojan, Herran olkoon kiitos ja ylistys!' Ja sitte hän otti minut syliinsä, sillä hän oli aivan poissa suunniltaan."
Herran olkoon kiitos ja ylistys! noilla sanoilla hän siis oli vastaanotettu, ja äiti oli antanut pienen lapsensa Jumalan haltuun. Ei, hän ei saattanut tanssihuoneesen jäädä.
Vallilla oli niin hiljaista ja juhlallista, viitaten vetivät tähdet katsannon puoleensa. "Minun Isäni huoneessa on monta asuinsijaa." Lapsen kysymys: "onko sinulla ketään tuolla?" kuului kolmannen kerran hänen korvissansa. Oli ikäänkuin hän olisi isän ja äidin takaisin saanut.
Ja hän levitti kätensä; kaikki tuo vuosikaudet sullottu ja tallattu rakkauden tarvis heräsi nyt elohon ja kohoutui. Mutta hän tunsi samassa, jumalattoman elämänsä yli lausutun, synnin raskaan tuomion ja vapisi vanhurskaan vihan tähden. Taas saapui vapahduksen taivaallinen sanoma ja hengitti rauhaa hänen sieluunsa. Kuinka ihmeellisesti hän oli sitä omistamaan johdatettu, kutsuttu ja pitkältä matkalta tuotu! Hän ei enää rukoillut: "poistu minusta!" ei, hän huusi: "tule tyköni, Herra! vapahda minut! tue minua!" Ja tuntien itsensä halvoista halvimmaksi, rohkeni hän uskoa Jumalan ansaitsemattomaan, käsittämättömään rakkauteen.
Erkin kotiin tullessa oli lähes aamu, selkeä, herttainen, valoisa aamu ulkona, ja samaten oli aamu hänen sielussaan, kun hän pari tuntia kestäneestä virvoittavasta unesta heräsi. Hän pukeutui pikaisesti ja lähti ulos.
Ani harvoja ihmisiä näkyi kadulla. Vanha kaljupää herra, sauva kädessä, hapuili suurella vaivalla eteenpäin liukkaalla katukäytävällä. Erkki tarjosi hänelle käsivartensa, hänen sydämmensä sykki myötätunteisuudesta tuota vanhaa miestä kohtaan; mikä riemu, sykkäilihän se samaten kaikkia ihmisiä kohtaan.