"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa!" sanoi hän vain.
Erkki seisoi hetken muiden joukossa; Maikin pieni, pehmoinen käsi hiipi uskotusti hänen käteensä; äiti iski hänelle lempeästi silmää: laula muassa! virsikirja oli auki valmiina. Hän ei saattanut heti laulaa, ääni oli ikäänkuin poissa, vaan se tui takaisin; täysinäisellä ja selkeällä äänellä hän lauloi viimeisen värsyn:
"Kauttamme tie näkemään sua valmistetahan, Kauttamme riemullisin sana kuljetetahan. Kautta sa maan Jumalaks sanotaan, Polvet sull' taivutetahan."
Knut Nielsen.
Oli kirkas, lämmin heinäkuun ilta; niitty hajahti vasta niitetystä heinästä; siellä oli saatto saaton vieressä, vuosikausiin ei oltu niin runsasta tuloa saatu. Pyhälle soitti kyläkirkossa pieni, ystävällinen kello. Väki kulki, kaksi tai useampi samassa ryhmässä, iloisesti ja tyytyväisesti keskenänsä jutellen. Muudan harmaapäinen, keskikokoinen mies kulki kuitenkin yksikseen; niin yksinään ja miettiväisenä hän siinä muiden jäljessä asteli. Kyläraitin päässä hän poikkesi; hänen pieni tupansa oli kappaleen matkaa siitä, mäkien alapuolella olevan metsikön reunalla. — Mutta ken oli se, joka tuvan ulkopuolella kärsimättömin askelin edestakaisin käveli, ikäänkuin sellainen henkilö, joka jotakin odottaa? Sehän oli "isä" itse, pitäjään nuori pappi.
"Hyvää iltaa, Knut Nielsen!" huusi hän vilkkaalla äänellä, "hyvää iltaa! ompa ollut vaivaloinen, lämmin päivä, eikö totta? ettekä te enää ole nuori."
"Jumala antakoon hyvää iltaa! — Ei, nuori en tosin enää ole, vaan niin kauan kuin on terveyttä, ei auta valittaa."
Mies silmäili hieman epäillen pappia, pannessaan viikatettaan pois; mitä tahtoi hän?
Tuvan ulkopuolella oli seljapuun alla vanha penkki; pappi istuutui penkille; hänen katsannostaan näytti ikäänkuin hänellä olisi ollut jokin hyvä uutinen.
"Tässähän teillä on oikein suloinen paikka aivan auringonlaskua päin. Kas niin, istukaa tähän viereeni. — Minä olen saanut kirjeen tänään, saatatteko arvata keneltä?"