Knutin kasvoille ilmausi hyvin yksinkertainen katsanto, ja hän sanoi: "En", mutta piirteet suun ympärillä sanoivat: "Saatan."
Se koski teitä — noh, saatanhan sen yhtä hyvin heti sanoa: Kirje oli pojaltanne ja sisälti 100 riikintaalaria, kunakin vuosineljänneksenä tulee yhtä suuri summa. Hän antaa minun järjestää kaikki niin, että te saatte rauhalliset vanhuuden päivät. — Minä en tosin häntä tunne, mutta itsekseni olen monta kertaa ajatellut, että oli ihmeellistä, kun hän ei mitään teidän hyväksenne tehnyt, ja siitä syystä tämä on minua kahdenkertaisesti iloittanut. Hän itsekin aivan varmaan huomaa, ett'ei hän ole velvollisuuttaan täyttänyt; hän kirjoittaa, nimittäin, että hän vasta pienen poikansa tautivuoteen ääressä oli itselleen saanut selville, mitä hän oli velvollinen isälleen. — Hän uskoo, ihmeellistä kyllä, että minä osaan nuo rahat käyttää paremmin kuin te; mutta koska teillä on täysi sielunvoima ja olette kohtuullisin mies pitäjäässä, niin minulla on toinen mielipide. — Tässä on raha; noin suurta seteliä teillä ennen tuskin on ollutkaan, vai kuinka? — Huomaan, että tunnette tästä itsenne hiukan liikutetuksi; Jumala siunatkoon teitä, aivan luonnollistahan se on; nyt lähden minäkin; ensi silmänräpäyksessä haluaa kukin niin hyvin ilon kuin surun kanssa mieluimmin olla yksinään.
Hän nyökkäsi ystävällisesti ja poistui kevein askelin; maailma ei toki ole niin häijy, arveli hän.
Ilon kanssa yksinään! — iloko se oli, joka saattoi hänen puristamaan tuon kalliin setelin myttyyn, ikäänkuin se olisi vain arvoton paperilappu ollut? Ajatukset tulivat myrskyisinä, entisyys nousi ylös, kaikki muistot, sekä valoisat että pimeät, yhtyivät.
"Tuolla tavoin, toisen kädessä, almun lailla — ei, sitä en tahdo! — pieni poika, Herra Jumala, hänellä on pieni poika! lieneeköhän se hänen näköisensä, lieneeköhän se sellainen kaunis lapsi kuin hän oli?"
Ja ajatus kääntyi takaisin siihen päivään, joka teki hänet samalla kertaa köyhäksi ja rikkaaksi, päivään, joka otti vaimon ja antoi lapsen. Hän näki Anna Gretan makaavan vuoteellaan niin kalveana ja hiljaa; hänestä hän oli pitänyt ja hänen hyväksensä vuosikausia häärinyt, hänet hän vihdoin oli vaimonaan kotihin vienyt. Kuolleelta ja tyhjältä näytti kaikki, mitäpä olikaan hänellä enää täällä tekemistä? Silloin kuului äkkiä vieno, avuton valitus: lapsi! hän nosti sen varovasti ylös, niin pieni ja herttainen se oli! Kaksi harvinaisen kirkasta silmää kohtasi hänen silmiään. Olipa aivan kuin hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta surusta, ilosta sekä säälistä, ja poissa oli tyhjyys, täytyihän hänen olla sekä isä että äiti tuolle pienoselle.
Kylän väkeä tuli nyt hänen luokseen; muudan tarjoutui ottamaan lapsen, kaikki tahtoivat antaa hyviä neuvoja ja sekaantua kaikkiin, jopa oli heillä esiteltävänä uusi vaimokin hänen varakseen; Knut Nielsenin täytyi oikein varjella vapauttaan. — Papin rouva kantoi tuon piskuisen pojan kasteelle, hänen tyttärensä oli kummina.
"Nyt meilläkin on osa hänessä", sanoivat he, ja Knutista se oli suuri kunnia.
Kuinka iloiseksi hän tunsi itsensä, kun poika oli kasvanut niin, ett'ei enää naisväen hoitoa tarvinnut, ja hän yksin sai hänet pitää! Pikku Nils oli ikäiseksensä suuri ja väkevä, hänellä olivat kirkkaat, elävät, siniset silmät ja koko pää täynnä kultakutrisia renkaita. Isä itse opetti hänet kävelemään; piparikaakkurinkilällä hän houkutteli häntä tuolin äärestä akkunan alla olevalle punaiseksi maalatulle rahille ja rahilta ovelle. Hän opetti hänet puhumaankin. Kuinka somasti hän lausui sanan: isä! Kunakin ilon tahi surun hetkenä hän huusi: isä, isä! —ja hän opetti hänet myöhemmin panemaan kätensä ristiin ja rukoilemaan sitä Isää, joka on taivaassa. Knut Nielsenistä tuntui tällöin niin omituiselta: hän ei ollut yksinään lapsen kanssa, niin hänestä tuntui.
Nils seurasi sen kesän kaikkialla muassa, istui ojan reunalla, isän työskennellessä, tahi juoksenteli ympäri, poimi kukkia ja kokosi kiviä. Ihmiset pitivät tuosta kauniista, ystävällisestä pojasta ja olivat hyviä häntä kohtaan.