Talvella Knut veisteli haravoita, puulusikoita ja muuta sellaista; siitä ei tosin suuria tuloja ollut, vaan antoi se toki aina roposen avuksi. Nilsille hän vuoli myllyjä, pieniä vaunuja, vieläpä jonkunlaisen kahdella jalalla seisovaisenkin, joka näytti ihmiseltä. Poika silmäili kummastellen ja ihastuneena häntä.
"Kuinka kauniita kapineita sinä osaatkaan tehdä, isä!"
"Noin kaunis poika!" sanoivat aina oudot ihmiset, ja Knut Nielsenistä se oli kyllä mieluista kuulla. Hän koettikin parastaan sitä varten; tuo pikkarainen pidettiin puhtaana ja siistinä, jopa hienonakin; vanha ompelijaneitsyt Berta leikkasi äidin vaatteista hänelle, ja ne neulottiin hienommin kuin itse koulumestarin pojille. Toiset torpparit pudistelivat päätänsä sille; heillä olivat omat ajatuksensa — sellainen turhamaisuus!
Onnelliset olivat ne talvi-illat, joina hän kultapojalleen kirjaimet opetti! pienen rautauunin vaikutuksesta oli tuvassa niin lämmin, että olisi saattanut kärpäsiä seinillä paistaa, vaan siitä he pitivät molemmat; talikynttilän pätkä lakkisessa kynttiläjalassa teki, mitä voi, tupaa valaistakseen; keskellä pöytää oli kaunis punainen omena, jonka Nils oli saava, jos hän ahkera olisi.
Ja hän oli ahkera, mutta hänelläpä olikin sellainen pää! Käsittihän hän kaikki, melkein ennen, kuin isä oli sanomaan ennättänyt ja hänellä oli tuhansia seikkoja kysyttävänä; suuri jäi pienelle usein vastauksen velkaa. Nils osasi lukea puhtaasti, kirjoittaa kirjaimet ja laskea ennenkuin hän kouluun tuli.
"Se on reipas poika", sanoi koulun opettaja vähän senjälkeen, "minä annan hänelle erityistä opetusta iltaisin yhdessä omain lasteni kanssa."
"Kun vain ei tule liian paljon oppia." Paljon pään vaivaa oli Knut Nielsenille maksanut hänen oman pienen tietomääränsä hankkiminen. "Sano itse, Nils, onko sulla halua?" Oliko hänellä halua! "Isä! isä! nyt saat vain kuulla." Ja hän kertoi milloin sitä, milloin tätä, luki kuuluvasti lukukirjasta ja näytti kartasta. Oli ikäänkuin maailma olisi laajentunut Knut Nielsenille, lapsen tiedonhalu tarttui häneen, hänkin alkoi saada omia ajatuksiaan kustakin erityisestä esineestä.
Ja vuodet vierivät, Nils venyi vilkkaasti varreltaan, joten hän ikäisekseen oli voimakas ja varteva. Kauniit, vaaleat kiharat ympäröivät tiheästi tuota punaposkista, raitista kasvonmuotoa; se oli äidin muoto, ainoastaan vähää enemmän mielevä. Pappi luki nyt hänen kanssansa, ja isä aikoi tuumailla, mitä kaikesta tuosta oli tuleva.
Silloin, eräänä sunnuntai-aamuna, tuli pappi hyvin ajattelevaisen ja juhlallisen näköisenä tuohon pieneen tupaan; Nils lähetettiin ulos, pappi tahtoi isän kanssa kahdenkesken puhua.
"Teidän pojallanne on hyvä pää", sanoi hän ilman mitään 'esipuheita', "hänestä saattaa tulla mitä hyvänsä jos Herra muutoin tahtoo. Vähän sopimatonta on ketäkään pois radaltaan viedä, mutta sellaisia lahjoja, kuin teidän pojalla on, ei saa hukata. — Minä olen kauan tuota asiata sinne ja tänne ajatellut, ja tahdon tehdä, mitä voin; mutta teidänkin täytyy itseänne ponnistaa, jotta asiasta jotakin tulisi. Teillähän on kyllä hyvä toimeentulo, saatattehan te ottaa vaatettaaksenne hänet sekä vähän auttaa kirjain hankkimisessa. — Vapaapaikka koulussa ynnä apuraha on mahdollista saada. — No, mikä teidän ajatuksenne on?"