"Luvalla sanoen, mihinkä tuo rupeaisi viemään?"
Pappi veti suunsa hymyyn.
"Ensinnäkin saamme hänestä ylioppilaan, miten minun Antoninikin on, ja sitte, jos toivomme mukaan käy, papin."
Knut Nielsen ei erittäin kuunnellut, mitä lisäksi puhuttiin. Pappi, pappi, kaikui koko ajan hänen korvissaan; jos vain Anna Greta sen olisi tietänyt, Nils, heidän poikansa, pappina! — Niin, totta tosiaan hän tuota asiaa edistää tahtoi; hän oli tekevä työtä enemmän, nouseva ylös aikaisemmin, menevä myöhemmin levolle, jättävä aamu- ja iltapäiväryyppynsä vieläpä iltapiippunsakin — tuo tuntui vähän vaikealta — mutta vieläpä iltapiippunsakin. Hän oli kyllä rahaa kokoon saava; hänellä oli sen lisäksi vähäinen säästetty summa, se oli luonnollisesti tuottava lisää.
Kirkko näytti sinä sunnuntaiaamuna aivan toisenlaiselta kuin tavallisesti, pappi näytti kokonaan toisenlaiselta auringon paisteessa, joka lankesi vinoon hänen mustalle puvulleen, kun hän alttarilla seisoi. Knut Nielsen pani kätensä ristiin: oliko hän milloinkaan sitä näkevä! — lasten äänten joukosta hän erotti selvästi Nils'in kauniin, puhtaan äänen:
"Ah, sielun', anna vallit' Herran…"
Poika joutui nyt kaupunkiin kouluun, ja päivät tulivat äkkiä pitkiksi kuin ijankaikkisuus; kun Knut söi voileipäänsä ilman ryyppyä, niin hän tavallisesti istui katsoa tirkistellen bornholmilaista kelloa ja ihmetellen, että sen osoittimet kulkivat hitaasti kuin simpukka.
Ja kuinka hän iloitsi ensimmäisestä kirjeestä; niin, se oli nyt vieläkin kistussa; hän ei ollut ainoatakaan kirjettä saanut hamasta siitä ajasta, jolloin hän oli Kunink. Majesteetin ja kruunun palveluksessa ja sai kirjeitä Anna Gretalta, joka oli sisäpiikana herraskartanossa.
"Minä ikävöin niin kovin, isä", oli siinä, "mutta minä kestän kyllä sinun tähtesi."
Pappi odotti poikiaan ja paria kumppania kotiin kesäluvaksi, Nils sai luvan seurata vaunuissa, jotka heidät noutivat.