Poika kaikkialla — aina papin takissa — poika lukukamarissaan, poika saarnastuolissa, poika yksinkertaisen haudan partaalla, puhuen pari sydämmellistä sanaa, silmät märkinä. Knut Nielsen oli erinomaisen onnellinen tähän kohtaan tultuaan; vanha hakakantinen raamattu otettiin silloin mieluisesti käsille, ja hän luki luvun siitä.
Nils menestyi aivan erinomaisesti koulussa; hyvät todistukset, hyvä käytös. "Meillä on iloa hänestä", sanoi pappi. Kun hän taas tuli kotiin, niin hän oli kasvanut neljä tuumaa. Hän oli hilpeä, reipas ja etevä, mutta toisinaan jotenkin äkkipikainen. Hän kävi taukoamatta pappilassa eikä puhellut aivan entisellä tavalla isän kanssa; kerta toisensa perästä hän alotti jotakin ainetta, vaan keskeytti sen taas äkkiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: tosiaankin sitä hän ei käsitä. Mutta hyvä ja ystävällinen hän kuitenkin oli, ja he rakentelivat tuulentupia yhdessä.
Kahtena seuraavana lupa-aikana hän ei tullut kotiin; eräs koulukumppani otti hänet kanssaan kotiinsa, erääsen uljaasen herraskartanoon Fyenissä. Knutista se oli julmasti tehty pojalta, mutta pappi sanoi, että se ystävyys saattoi tulla hänelle hyödylliseksi tulevaisuudessa.
Kuinka muuttunut hän oli, kun hän lopullisesti tuli, ja kuinka muuttuneiksi hän havaitsi kaikki; hän ei millään lailla saattanut sitä peittää, se loisti hänen vilkkaista silmistään, vaikk'ei hän edes mitään sanonutkaan: tuo pienonen tupa, ruoka, isä, niin, vielä itse isäkin; ja isä huomasi sen. Ensimmäisenä sunnuntaina he menivät yhdessä kirkolle, mutta seuraavana Nils pyysi saada jäädä kotiin kalastamaan: "Minulla ei ole ollenkaan halua kirkossa käydä", sanoi hän, ja vanha Knut Nielsen tunsi itsensä äkkiä vanhentuneeksi sekä meni yksinään pitkin polkua metsikön läpi, mietiskellen pojan käytöstä.
"Kenties hän häpeää minua — no niin, eihän se, Jumala nähköön, ihmeellistä olekkaan!"
Vähän senjälkeen kutsuttiin Nils papin luokse; siellä oli joukko nuorisoa kokoontuneena; hankittiin oikealle kävelyretkelle aina Topstrupin särkälle. Knut Nielsen oli ulkona aidanpanossa, kun tuo iloinen seura saapui kotiin; hän kuuli sen lystikkäät laulut ja raikkaan naurun; hän näki siinä poikansa, joka kulki pystypäisenä, uhkeana ja kauniina kuin prinssi. — Nyt he tulivat, hänellä oli hyvä halu mennä pois tieltä, mutta minne hän olisi kääntynyt?
Nils havaitsi isänsä ja tuli hehkuvan punaiseksi; hän meni askelen isänsä ohitse, sitte seisahtui hän äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi kuuluvasti sekä selkeästi: "Hyvää iltaa, isä!"
Knut jäi seisomaan aivan sanatonna; hän tunsi itsensä katkerasti pilkatuksi. Pojalla ei ollut mitään syytä itseänsä soimata, päinvastoin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mutta juuri se raskasta oli, että hänen sitä varten oli tarvinnut voittaa itsensä. — Isä! oi, sillä sanalla ei tosiaankaan ollut samallainen kaiku kuin menneinä päivinä; — oli ikäänkuin side heidän väliltänsä olisi ruvennut höltymään.
Vuotta myöhemmin hän tuli ylioppilaaksi; se onnistui yli kaikkein toiveiden; pappi lähetti sanan Knut Nielsenille ja kertoi hänelle kaikki.
Kun Nils seuraavana suvena kotiin tuli, niin hän oli paisunut isäänsä mahtavammaksi ja näytti herrasmieheltä. Knutin mielestä hän oli herttaisempi kuin viime kerralla.