"Minä annoin kapineeni jäädä pappilaan, isä", sanoi hän kuitenkin; "he esittelivät, että minä olisin siellä, ja sitenhän sinä pääset rasituksesta vapaaksi."
"Sinä et siis tahdo täällä minun luonani olla, — no niin, täällähän onkin vain halpa talonpoikaistupa, ja sinä olet nyt tottunut parempaan."
"Ei siitä syystä — sinä et saa luulla minua sellaiseksi, mutta tupa on pieni kyllä sinulle yksinkin, liian pieni! — Jumala suokoon, että minäkin kerran saattaisin jotain tehdä sinun hyväksesi!"
Sen hän lausui lämpimästi, mutta Knut ei pitänyt lauseesta: "tehdä jotain sinun hyväksesi." — Jumala häntä siunatkoon, ajatteli hän toki sittemmin, minä olen närkäs ja omituinen, mutta tarkoitan kuitenkin hyvää.
Ensi päivinä Nils tuli joka ilta; hän oli aina ystävällinen, mutta ei jutellut entiseen tapaansa omista toimistaan ja tehtävistään; hän näytti hakemalla hakevan sellaisia aineita, jotka isälle olivat tuttuja ja häntä miellyttivät ja sen lisäksi hän koki puhua niin helppotajuisesti kuin mahdollista. Tuon havaitsi Knut melkein vaistontapaisesti; se närkästytti häntä, ja hän muuttui juroksi ja harvasanaiseksi. Kun Nils oli hetken istunut, niin hän tavallisesti otti esiin kellonsa ja sai äkisti kovan kiireen. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän jäi tulematta yhtenä iltana, sittemmin useampana; lopullisesti kului koko kahdeksan päivää, ja sitte hänen piti lähteä matkalle.
"Minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, isä", sanoi hän viimeisenä iltana ja istui pienelle porstuan penkille, "asiasta, jota sinun on paha kuulla, senvuoksi olen sen päivästä päivään lykännyt. Kuule nyt kärsiväisesti minua, äläkä kovin pahaksesi pane!"
Sen hän oli kyllä tekevä, eikö hän ollut aina niin tehnyt?
"Minä tiedän", alotti Nils taas, "että sinun rakkahin toivosi on ollut saada minut papiksi, mutta minä en kelpaa siksi, minä en saata yksinomaisesti ja rehellisesti vihkiä itseäni niin totiseen toimeen, minulla ei ole ollenkaan halua siihen."
Knut Nielsen istui ihan mykkänä, ikäänkuin salama olisi hänen jalkainsa eteen iskenyt. Poika pitkitti hellemmällä äänellä:
"Älä senvuoksi luule, että minä olen epäilijä, päinvastoin, minulla on liian paljon uskoa, jotta en saata papin virkaa yksinomaisesti leipävirkana pitää. — Mutta älä nyt noin kammottavan näköiseksi tule, tällähän ei ole mitään kadotettu, sinä saatat sittekin iloa pojastasi saada, isä vanhus; onhan muitakin ratoja! Tiedätkö, mitä minun olisi halu ruveta tutkimaan? Lakitiedettä. Asianajaminen, se on toimi, joka minulle sopii, jospa vain kuulisit, kuinka osaan väitellä, niin, itse papinkin kanssa; minä osaan kääntää ja vääntää hänen todistustensa syyt ja perusteet, jotta hän ei lopuksi tiedä sanoa niin eikä näin."