"Mutta eikö sellainen taito ole paholaisesta alkuperäisin?"
"Hiljaa, hiljaa, kuinka niin ajattelet? Minä en tahdo puolustaa muuta, kuin mikä oikeaa ja totta on. Oikeus maan perii, tiedäthän sen hyvin."
"Vai, niin vai sillä lailla se päättyykin, Jumala auttakoon meitä — sikunasihteeri lähi jokin samanmoinen. — Autuaan isäni oli tapana aina sanoa — ja hän oli viisas mies —, että yksi kultaraha saattaa tukkia lain toisen silmän ja kaksi molemmat. Kultarahaa kenties saat tarpeeksi, mutta…"
"Niin totta Jumala minua auttakoon, minä en tahdo äyriäkään, josta minun täytyisi punastua! — Uskotko minua?"
"No, kyllä, — nyt nykyään onkin se seikka paremmin, mutta…"
"Ei 'mutta' ollenkaan! — Pappi tietää sen, hän sanoo, että minun tulee haluani noudattaa; hän ei ole kieltänyt minua päätöstäni toimeenpanemasta, vaan päinvastoin kehoittanut. Minä tahtoisin mielelläni myöskin sinun suostumuksesi saada."
"Minun suostumukseni — no, sillähän ei sinusta suurta merkitystä ole."
Hänen äänessään oli katkeruutta, hän ei katsonut ylös.
"Sinä et saa luulla, että minä olen kiittämätön, isäni! Minä tiedän aivan hyvin kaikki, mitä sinä olet minun tähteni taistellut. Oi, jos koittaisi se päivä, jolloin minä saatan jotain sinun hyväksesi tehdä!"
Siinä se tuli taas! Knut Nielsen pudisti päätänsä.