"Hyvästi isä, älä ole vihainen!"
"Hyvästi, Nils, minä en ole vihainen."
Tämä oli ensi kerta, jolloin hän ei sanonut: pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin.
Se oli pisto sydämmeen; Knut ei kyennyt siitä voittoa saamaan. Siinä nyt oli raunioina pappila, oli juuri kuin hänen omat ajatuksensa olisivat kodittomiksi joutuneet. Hän ikävöi rauhallista, hiljaista hautaa, vaikk'ei kenkään ollut kyynelsilmäisenä seisova puhumassa sydämmellisesti Jumalan sanaa hänen haudallaan. Ja hän katsoi vanhaa raamattuaan, se oli ennen ollut ikäänkuin yhdyssiteenä hänen ja pojan välillä; kaikki, mitä Nils oppi, johdatti toki takaisin siihen ja perustui siihen; ja mitä hän ei vielä saattanut käsittää, sen oli poika kerran selittävä hänelle; sen valossa ei hänen yksinkertaisuutensa eikä halpuutensa ollut minään välimuurina heidän välillään. Mutta nyt — kaikki, mitä poika oli oppinut, sekä oli oppiva, muodostui välimuuriksi; kukin hänen itsensäkin antama pieni uhri oli yhtenä tuon muurin kivenä.
Nils ei tullut kotiin moneen vuoteen, ja postinkuljettajan askelilla oli vain harvoin tuo viivähtävä ääni, joka kirjeen tuloa tiesi.
Kun pappi jolloinkuin Knutin kohtasi, niin hän saattoi pysähtyä ja sanoa:
"Meillä on kunniaa pojasta, hän edistyy hyvin."
Tuo oli ilahduttavaa kuulla, mutta hänestä tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän puoliksi olisi poikansa menettänyt.
Nils ei tahtonut enää mitään raha-apua vastaanottaa; hän sai apurahoja ja ansaitsi hyvästi opetustunteja antamalla. Hän kirjoitti:
"Ei, minä en tahdo ottaa vastaan mitään, paha kyllä, ett'en vielä saata antaa mitään."