Knut otti nyt taas iltapiipun esille ja poltti, mutta sillä-ei ollut oikein samaa makua kuin ennen.
Pitkä aika kului, ennenkuin seuraava kirje saapui.
"Korkein arvolause, hurraa!" oli koko sen sisältö.
"Niin kauas tulimme siis", sanoi Knut itsekseen, melkein huoaten. "Herra Jumala olkoon nyt hänen kanssaan liukkailla teillä! Kun voisin kerran vastata pojastamme, sinulle, Anna Greta!"
Nils oli kotiin tullessaan taas toisellainen — Knutista hän oli joka kerralla toisellainen — ja kuitenkin oli hänellä sama puhdas, vilpitön kasvojenmuoto, samat rehelliset silmät ja samat kiharat, ainoastaan hieman tummemmat. Otsa näytti rahtusta suuremmalta sekä kaarevammalta, suun ympärillä asui viisas ja järkähtämätön mielen ilmaus; hän oli varteva ja veti huomion puoleensa kaikkialla, minne hän tuli. Knut Nielsen ajatteli surunsekaisella ylpeydellä, ett'ei hän milloinkaan ollut hänen vertaistaan nähnyt.
"Noh, kuinka on sinun laitasi, isäni?" kysyi hän, lyöden häntä olalle.
"Kiitos kysymästä!"
Nils silmäili ympärilleen huoneessa; illallisen jätteet olivat siellä vielä; hänen silmänsä keksivät tyhjän viinalasin.
"Saanko avata akkunan? Täällä ei ole hyvä haju"
Tuossa äänessä oli jotakin isälle vastenmielistä, heillä ei sinä päivänä ollut paljon sanottavaa toisilleen.