Kun Nils seuraavan kerran tuli, niin illallinen oli taas pöydällä; Knut Nielsenillä oli ollut ankara työpäivä, pullo ja lasi olivat hänen edessään.
"Uh, tuota viinaa!" sanoi poika ja lykkäsi pullon puolemmaksi.
Knut alkoi närkästyä; siihen tarvittiin paljon, mutta kun hän kerran närkästyi, niin hän närkästyi ankarasti. Tuo nuori mies puolestaan oli aivan äskettäin kääntänyt teoksen Juoppoudesta ja Köyhyydestä, ja hän oli siihen asiaan aivan kiintyneenä. Hän oli kaksi kertaa nähnyt isänsä tuon vaarallisen juoman parissa; hänen mielestään siis tuo vanhus näytti tarvitsevan vasituisen luennon.
Hän tuli yhä innokkaammaksi puheessaan, ja Knut Nielsenin otsasuonet paisuivat yhä suuremmiksi. Sitäkö kokeakseen hän vuosikaudet oli tuon pienen sydämmenvahvistajan itseltään kieltänyt?
"Usko minua, se vie häviöön", pitkitti Nils, "se johtaa askel askelelta välttämättömään…" Hän ei päässyt pitemmälle, vanhuksen jykevä nyrkki löi lujasti pöytään, jotta lasi ja pullo tärisivät:
"Suusi kiinni, nulikka! minä olen sinun isäsi!"
Nils otti askelen takaperin.
Oliko hänen liikkeessään jotakin, joka ilmaisi, että hän tahtoi sanoa: "niin, valitettavasti." Knut Nielsenistä näytti siltä, mutta se ehkä oli vain mielikuvitusta. Nilsin huulilta ei tullut sanaakaan, hän otti hattunsa, nyökkäsi ja lähti.
Se oli liian paljon! — ja poika kenties vielä päälle päätteeksi luuli olevansa oikeassa; tuittupäisyys hänestä nähden oli kai väkeväin juomain seuraus. — Kylmä hiki pusertui Knut Nielsenin otsasta, kun hän muistelikin tuota hetkeä.
Heidän välinsä ei milloinkaan sen erän perästä ollut eheäksi tullut; poika tuli tosin hyvästi jättämään, mutta hän oli loukkaantunut sekä odotti sovittavaa sanaa, ja isä oli loukkaantunut sekä odotti sovittavaa sanaa. He katsoa tuijottivat mykkinä toinen toistansa.