"Ennenkuin matkustan", sanoi toki Nils vihdoin, ei ilman taistelua, "tahdon vain ilmoittaa, että olen toivossa saada paikan, ja se on oleva minulle todellinen mielihyvä, jos siinä tapauksessa saatan jotakin sinun hyväksesi tehdä."
"Minä en milloinkaan juo sinun rahaasi, en milloinkaan! — minä en tarvitse sitä."
"Hyvästi!"
Hän ei sanonut "isä", tuo sana ei tahtonut tulla esille, mutta hän ojensi hänelle kätensä, ja niin he erosivat.
Knut Nielsen tuli kerrassaan vanhaksi mieheksi; hiukset harmaantuivat tuntuvasti, otsa tuli ryppyiseksi ja käynti raskaaksi. Mutta uuras ja ahkera hän oli miten ennenkin, täytyihän hänen ajatella vanhuutta, kellään ei pitänyt olla vastusta, vielä vähemmin häpeätä hänestä. Hän eli ajatuksissaan enimmästi entisyydessä; hänestä oli poika, tuo pieni lapsi, jota hän yli kaiken oli rakastanut, toinen olento, ja mies, tuo kiittämätön poika, kokonaan toinen.
Vuodet vierivät, ja pappi sairastui sekä kuoli; siellä oli suuri ruumissaatto ja monta outoa hautajaisvierasta. Knut seisoi etäällä katsomassa; hänen katseensa eivät etsineet kauan; heti arkun perässä ja yhdessä papin poikain kanssa kulki Nils totisena ja surullisena. Hän näytti kauniilta ja muhkealta, sen isä, kaikesta huolimatta, mielihyvällä pani merkitäkseen.
Tervehtäisikö hän häntä? — Tunti tunnin perästä kului, lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun ovelle kolkutettiin.
"Hyvää iltaa, kuinka jaksat?"
"Hyvin vain… No, tämä tapaushan oli suuri murhe sinulle."
"Niinpä kyllä, suuri murhe, olihan hän juurikuin minun — olihan hän minun paras ystäväni ja hyväntekijäni."