Tuo katkaistu ajatus saattoi yhtä suuren mielikarvauden, kuin jos se olisi lausutuksi tullut. Knut Nielsen äkkäsi sileän kultasormuksen pojan sormessa, hänen sydämmensä vetäytyi kokoon — siitäkin oli hän tietämättömyydessä pidetty.
"Minun asiani käyvät eteenpäin, isäni", hän pani tuolle sanalle painon, "minä tulen nyt oikein hyvin toimeen, älä kieltäydy ottamasta pientä apua."
Käsi läheni taskua.
"Soh! — Sinä tunnet minua varsin vähän. — Minulla on, mitä tarvitsen."
Nils meni; hän hengitti aivan keveästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Minä olen tehtäväni tehnyt, muuta en saata tehdä", ja kiirehti vakavin askelin pappilaan. Mutta tuossa varattomassa tuvassa istui isä kokoonvaipuneena rahilla, ainoa kyynel, katkera ja polttava kuin tuli, juoksi pitkin hänen poskeaan.
"Herra, kuinka kauan minun pitää täällä olla? Ole kärsiväinen minulle!"
Siitä illasta oli nyt neljä vuotta mennä kitkutellut. Kesä kului toki jotakuinkin, voimia kysyvä työ vapaassa ilmassa teki hyvää; mutta pahempi oli talvella istua yksinään suljettuna pienessä tuvassa ajatusten kanssa.
Oliko kaikki lopussa? — ei, ei, sielun syvyydessä piileili levoton odotus, mutta se ei ollut kyllin väkevä eikä iloinen, jotta sitä olisi saattanut toivoksi nimittää.
Päivä sarasti, jääkylmiä väreitä kävi läpi Knut Nielsenin ruumiin, hän ikäänkuin heräsi, olihan koko elämän aika näinä hetkinä hänen päänsä yli kulkenut. Hän nousi hitaasti, aukaisi kouransa ja silitteli huolellisesti paperin, tuon kalliin setelin.
"Toipuikohan lapsi", ajatteli hän, "ainakin toivon sitä. — Tahtoisin mielelläni nähdä tuon lapsen vain yhden ainoan kerran. — Jos veisin itse rahan takaisin, — minä en sanoisi itseäni hänen isäkseen — tämä on liian suuri raha postissa lähettää: — kenties silloin saisin nähdä lapsen. — Jumalan nimeen siis!"