Knut Nielsen meni joutuin tupaan; siellä näytti niin pimeältä ja tyhjältä, siellä ei hänen mielestään ollut muutamaan aikaan mitään tehtävää. Hän pukeutui siis pyhävaatteihin, leikkasi kappaleen syötäväkseen tiellä ja pani rahan kirjeesen. "Minä en tarvitse rahaa", kirjoitti hän. Kello viideltä piti ajomiehen kulkea ohi, mutta liian pitkä olisi ollut sitä odottaa, parasta oli lähteä heti, vaunut kyllä saavuttaisivat hänet.
Helppo ei ollut adressikalenterista, alhaalla Köpenhaminan ryytipuodissa, oikeata osoitetta löytää; puotipalvelija työkkäsi sen hänelle suurellisesti ja antoi hänen auttaa itseään. Knutsen, Knutsen, Knutsen, ei, tosiaankaan ei ollut ajattelemista löytää Nilsiä! — vaan varroppa, tuossahan oli asianajaja ja N. ristinimenä, ainoastaan tuo yksi kirjain, melkein kaikilla muilla oli useampia kirjaimia ristimäniminä, ja koska siinä oli vain yksi, niin eiköhän se ollut Nils. Hän alkoi nyt kysymällä etsiä; usea tosin hänelle nauroi, vaan siitä ei lukua, — ja hän löysi paikan, suuren, kauniin rakennuksen vallin vieressä. Alimmaisen kerran akkunaruudut olivat erinomaisen valkoiset, ikäänkuin liidutut; Knut Nielseniä väristytti: "Herra Jumala, jos lapsi?"
Portinvartijan vaimo tuli samassa ulos.
"Tahdotteko ketä puhutella?" kysyi hän hyväntahtoisesti.
"Ollaanko Knutsenilla kotona?"
"Herrasväki asuu huvilassaan rannalla, vaan herralla on virkahuoneensa kaupungissa, jos sinne aiotte."
Sinne hän ei aikonut. "Vai rannalla", — hän viipyi silmänräpäyksen — "elääkö lapsi?"
"Kyllä, Jumalan kiitos ja ylistys, se on täydellisesti toipunut."
Knut kulki nyt uljain askelin tuon suuren kaupungin läpitse. Viime kerralla siellä ollessaan hän oli ollut nuori ja iloinen, sydän täynnä rakkautta Anna Gretaan. Hän muisti vielä, kuinka hän pysähtyi puotien ulkopuolelle ja toivoi kykenevänsä ostamaan kaikki tyyni sydänkäpyselleen. Kellon hän hänelle osti, ja poika peri sen hänen kuoltuaan, mutta pojalle se ei ollut kylliksi hyvä; poika, nimittäin, oli pannut rahaa lisäksi ja vaihettanut sen hienompaa vastaan, sellaista hentoa kelloa vastaan, joka ei kestänyt kunnollisesti koskettaakkaan. — Se oli ollut ensimmäisiä hänen surullisista kokemuksistaan, — no, kyllähän ne olivat toinen toisensa kanssa yhteydessä. Ajatella Nilsin asuvan sellaisessa rakennuksessa, ajatella hänen perhettään nimitettävän herrasväeksi!
Kuinka hienoina kaikki kävivät, näyttivätpä siltä, kuin jos aikoisivat häihin tahi tanssiin, ja entä sitte rakennukset sekä vaunut: hän oikein ihastui, kun eräät vanhat, hauskat, hänen nuoruutensa ajoilla yleisesti käytetyt, vaunut vierivät ohitse.