Pikku Harald ei kurottanut itseänsä oikeastaan tuota vierasta miestä kohden, vaan kohden vanhaa, leveälieristä olkihattua, joka heti oli hänen huomionsa puoleensa vetänyt, vaan johon hän ei helposti ylettynyt, ennenkuin hän sen ilohuudahduksella itselleen anasti. Knut Nielsen oli aivan sanatonna. "Luuletko, että se on isoisä?" kuului sekaisena kohinana hänen korvissaan. Hän likisti tuota piskuista olentoa hellästi rintaansa vastaan. Herra Jumala, kuinka se oli hänen näköisensä! — ukon katsanto muuttui eriskummaiseksi, nuori äiti havaitsi sen ja tarttui lapseensa.
"Kas niin, hellitä nyt kauniisti", sanoi hän, irroittaen varovasti pehmoisen kätösen, joka niin lujasti piti järeästä peukalosta kiinni, "anna äidin saada hattu, kas, se oli kiltisti. — Mitä se nyt oli, jota minun piti miehelleni sanoman?"
Knut Nielsen katseli häntä hajamielisenä.
"Oh, se oli totta, niin, se oli tämä kirje, tämä kirje. — Ja, niin, Jumala siunatkoon teitä kaikkia lapsen tähden."
Pitkä silmäys vielä, sitte hän kääntyi ja meni; mitä varten hän katsoisi taaksensa? Mikä oli mennyttä, se oli mennyttä. Ajatella Nilsillä olevan sellainen vaimo, lempeä kuni Jumalan enkeli, hieno ja kaunis kuin ruhtinatar! — ei, siellä hänen ei sopinut olla; mutta hän tunsi mielensä iloiseksi siitä, että hän oli siunannut heitä, nyt hänen oli mentävä kotiin.
Pienet, kauniit vaunut, neljä herraa sisässä, menivät ravakasti ohitse. Tomu tuprusi pyöristä vanhan miehen silmiin; hän ei katsahtanut ylös, eivätkä vaunuissa olijat alas; isä meni omaa tietänsä, poika samoin.
"Kuinka se pieni veijari jaksaa?" huusi Nils iloisesti, vaimoansa syleillen, "nukkuuko hän jo? Aina se poika nukkuu silloin, kun minä hänen kanssansa leikkisin! — Sinun isäsi, Maria, ja kaksi muuta herraa on täällä; riittäähän paisti, meillä on nälkä. Mutta sinä olet niin vakavan näköinen, rakas ystävä."
"Täällä kävi omituinen mies, Nils!"
"Dyrehavsbacken'in tähden se on, kun ei saa rauhaa ollenkaan. Annoithan kai hänelle jotain?"
"Hän pyysi saada pitää Haraldia, ja kun hän näytti ystävälliseltä ja säädylliseltä, niin minä annoin hänelle lapsen, vaan kaduin sitä sitte; hänen silmänsä olivat niin kummalliset, milloinkaan, niin kauan kun elän, en sitä katsetta unohda."