"Se kenties oli mielipuoli; kuinka sinä uskalsitkaan hänelle pojan antaa?"
"Tässä, Nils, on kirje häneltä, siinä ei ole mitään päällekirjoitusta, vaan sinulle se on. Jumala siunatkoon teitä lapsen tähden", sanoi hän.
"Siunata, sitä ne kaikki osaavat! — vai kirje, kerjuukirje tietysti. — Ole huoleti" lisäsi hän ystävällisesti, ikäänkuin vastaukseksi soimaavaan katseesen, "hän on saava jotain; iloiset ihmiset eivät mielellään kiellä, ja minä olen iloinen."
Nuoren puolison jutellessa isänsä ja vierasten kanssa, aukaisi Nils kirjeen. Sehän vasta merkillinen kerjuukirje oli. "Minä en tarvitse rahaa", luki hän.
"Mutta tulehan nyt toki, rakas Nils, me odotamme!" Aamiainen oli huvihuoneessa katettuna; ruusut tirkistelivät sisälle heitä, rannalta virtasi niin suloinen ja virkistävä lemu, pieni lehtokerttu viserteli väsymättä etäällä lehmuksessa. Appivaari oli oikein hyvällä tuulella, tuon Vanhan herran vilpittömät, ystävälliset kasvot säteilivät tyytyväisyydestä. Ja pikku Haraldin malja juotiin: "hänellä on hyvä isä, hyvä, oikeutta harrastava, rehellinen isä, tulkoon hänestäkin hyvä poika!" Sanat "isä" ja "poika" risteilivät toisiaan, Nils kelmeni kelmenemistään; eikö ateria lopukkaan milloinkaan!
Vihdoin viimeinkin se oli ohitse, herrat istuivat vihdoinkin vaunuihin ja menivät kaupunkiin päin. He eivät olleet mitään havainneet, mutta Maria luuli miehensä sairastuneen ja meni hänen perässään, kun hän meni alas puutarhaan.
"Nils, sinä et ole terve?"
"Joutavia! minä olen aivan terve; mene sisälle, lapsi, minä tulen heti."
Miten muuttuneelta Nils näytti! Mitä oli tapahtunut? — Vaimo empi hieman, sitte hän rohkaisi mieltänsä, tarttui hänen käteensä sekä sanoi hiljaa ja lempeästi:
"Olenhan sinun vaimosi, Nils!"